LUKU 18 - Kurpitsajuhla

Lokakuinen aamu valkeni sumuisena, mutta tarkkasilmäisimmät saattoivat erottaa sumun taustalla häilyvän auringon, jonka säteet odottivat tilaisuuttaan tulla esiin. Pitkän pimeysjakson jälkeen jo tämäkin vaihtelu säässä sai hymyn kohoamaan jälleen Harryn huulille, kun hän saapui Suureen Saliin aamiaiselle.

Hymy ei tosin ollut mikään itsestäänselvyys sinä aamuna: Harryn mieliala oli ollut koko aamun kuin leikittelevä kultasieppi: se oli vaihtanut suuntaa vähän väliä pysymättä hetkeäkään tasaisen paikallaan. Herätessään Harry oli ollut huipputuulella, sillä heti ensimmäinen ajatus oli muistuttanut häntä siitä, ettei sinä päivänä olisi lainkaan oppitunteja. Harry oli siis hypähtänyt kiireellä ylös sängystä syöksyen herättämään Dracon, kun hän sitten oli vilkaissut taikasauvaansa. Se oli saanut hänet äkisti takaisin nykyhetken karmivuuteen muistuttaessaan edellisen illan kommelluksista ja jälki-istunnosta. Harry oli juuri suorittanut yhden istunnon ja nyt häntä odottaisi jo toinen.

Mieli murtuneena Harry oli palannut sängylleen ja pukenut päällensä vaatteet, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt toinenkin ajatus. Tämä ajatus oli saanut hänen sydämensä takomaan kiivaammin, suupielet nytkähtelemään ja jalat liikkumaan kuin nopeutusloitsulla. Sinä päivänä pelattaisiin ensimmäinen huispausottelu! Harry oli ollut hihkua onnesta, kun hän oli rientänyt ulos tyrmistä ja syöksynyt suoraan kohti Suurta Salia. Hän olisi halunnut samalla kailottaa jokaiselle, kuinka innoissaan oli tulevasta ottelusta, kunnes hänen mielialansa oli saanut taas suuren kolahduksen.

Hän oli hetki sitten juossut salin ovista riemastuen yhä enemmän hyvästä säästä, kun hänen vauhtinsa oli alkanut hiipua sitä mukaa mitä pidemmälle hän pääsi. Pöydissä kuhisi ja Harrysta tuntui, että jokainen silmäpari tuijotti häntä. Häntä osoiteltiin sormella, hänelle ilkuttiin ja kun hän pääsi Luihuisten pöytään, häntä käytiin lyömässä keveästi selkään. Samalla hän sai kuulla lyömättömiä kannustuslauseita, kuten: "Tänään sitten voitetaan!" tai "jos et nappaa sieppiä, lähetän peikon tekemään sinusta selvää."

Toisin kuin ehkä oli tarkoitus, lauseet eivät kohentaneet ollenkaan Harryn oloa. Hän vain tuijotti tyhjää lautasta edessään ja mietti, mihin oikein olikaan nokkansa laittanut. Eihän hän osannut yhtään mitään! Hän oli nuori ja kokematon huispaaja, eihän hän voisi mitenkään päihittää jo vuosia lentäneitä Rohkelikkoja. Kaiken lisäksi hän ei tiennyt, miten hänen tulisi peliin suhtautua. Hän oli koko pienen ikänsä luullut kannattavansa punakultahohteista leijonaa, koska niin hänen vanhempansa ja Siriuskin olivat tehneet, mutta nyt hän joutuisikin pelaamaan näitä vastaan.

Harry tunsi, kuinka hänen sisällään kuohui, mutta otti silti leivän, jota alkoi voidella. Väkisin hän tunki leivän suuhunsa pala palalta ja lähti sitten löntystämään kohti huispauskenttää oksennusta pidätellen.

Pian Harry saapui hiljaisen vakavaan pukuhuoneeseen, jossa Flint piti viimehetken puheensa, mutta jo seuraavassa hetkessä Harry löysi itsensä kentältä puristamassa tiukasti luutaansa valmiina nousemaan. Jännitys väreili ilmassa, kun yleisö mylvi ja pelaajat tuijottivat toisiaan herkeämättä.

Pian yleisöön kuitenkin laskeutui odottava hiljaisuus. Matami Huiski nosti pillin huulilleen ja vihelsi. Siinä samassa pelaajat ponkaisivat ilmaan ja yleisö aloitti taas kannustuksensa. Harry singahti ylös maasta täydellä voimalla kiitäen korkealle yläilmoihin muiden jäädessä kauas taakse. Maassa odottaessaan hän oli tärissyt, ollut kylmissään ja hänestä oli tuntunut siltä, että hän pyörtyisi, mutta ilmassa kaikki oli toisin. Heti kun hänen jalkansa olivat lakanneet koskettamasta maanpintaa, hän oli tiennyt olevansa turvassa. Hän oli siellä, missä hän oli hyvä, eikä hän enää välittänyt mistään muusta. Kaukaisesti hän kuuli jonkun selostavan ottelua, hän näki välähdyksiä vihreästä ja punaisesta, mutta ne olivat jossakin muualla. Hänen todellisuudessaan oli enää vain hän itse ja jossakin kadoksissa oleva sieppi. Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä, eikä antaisi minkään häiritä itseään. Hän oli maailman valtias, itse kuningas, hän oli -

"Merlinin pöksyt sentään! Se liippasi läheltä! Voi jukra, siinäs näette, ei ole Nimbuksestakaan apua, jos päätyy Fredin lyömän - anteeksi, Georgen - ryhmyn tielle!" Lee Jordanin ääni kantautui kauas Harrynkin korviin. Harry keikkui parhaillaan luutansa päällä saaden sen juuri ja juuri pysymään hallussa. Hän oli ollut täysin omissa maailmoissaan, kun ryhmy oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Harry huokaisi ja katsahti sitten alaspäin. Hänen täytyisi yrittää keskittyä muuhunkin kuin lentämiseen ja sieppiin tai hänen pelinsä olisi pelattu nopeammin kuin hän uskoikaan.

Seuraavat hetket Harry liihottikin ympäri stadionia pitäen visusti silmällä myös ryhmyjä. Vähän väliä hän joutui kaartamaan pois niiden tieltä: Fred ja George todella osasivat hommansa. Peli tuntui kuitenkin junnaavan paikallaan, eikä sieppiäkään näkynyt. Etsijöiden aika kului pitkäveteisesti, mutta Rohkelikon jahtaajat alkoivat yllättäen takoa maaleja tohinalla. Harry kuulosteli selostusta tajuten, että he olivat häviöllä jo 80-10. Jos he haluaisivat voittaa, Harryn olisi pakko saada sieppi kiinni, sillä muuten peli olisi menetetty.

Harry katseli taas tiiviisti ympärilleen, kun hän vihdoin näki sen ensimmäistä kertaa. Sieppi liihotti vikkelästi maalisalkojen lomassa Rohkelikkojen päädyssä, mutta Harry huomasi kauhukseen Rohkelikon etsijän olevan aivan sen vieressä. Harry mietti kuumeisesti, mitä hän voisi tehdä samalla kun hän yritti huomaamattomasti liikkua kohti sieppiä. Hänen etunsa oli, että kukaan muu ei ollut vielä huomannut sitä.

Harry tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi jälleen lyödä kiivaammin, hänen kätensä hikosivat ja pää tuntui tyhjenneen ajatuksista. Hän näki siepin yhä, se lähestyi Rohkelikon etsijän päätä hyvää vauhtia - ja sitten hän keksi sen. Ajatus iski hänen tajuntaansa yhtä nopeasti kuin auringonsäde tuli näkyviin pilven takaa. Harry vetäisi kellonsa kädestään ja heitti sen korkealle ilmaan poispäin siepistä. Sen jälkeen hän lähti salamana liihottamaan kellonsa perään ja aivan kuten hän oli uumoillutkin, Rohkelikon etsijä teki samoin.

"Mutta mikä tuolla kimaltaa? Onko se sieppi? Katsokaas tuota, Luihuisten uusi löytö lähestyy täyttä hakaa kohti sieppiä, mutta Goodwin on auttamatta lähempänä, edes Nimbus kaksituhatta ei pysty tuohon matkaan! Goodwin saavuttaa sieppiä, mutta ei - tässä on nyt jotain outoa. Sieppi tuntuu menettävän lentokykynsä, se alkaa vajota alas... Ei mutta - ja mitä tekee Potter?! Mikä täyskääntö! Potter lähtee aivan päinvastaiseen suuntaan, onko hänet hämäytetty? Yleensä tällainen hämäytys olisi enemmän Luihuisten hommaa, mutta eivät kai he omaansa sabotoisi, sillä -"

"Jordan, minä varoitan sinua", kuului yllättäen McGarmiwan ääni viereltä.

"Hehe, anteeksi professori, minä vain - mitä ihmettä! Pyhä Pikari sentään! Se ei ollutkaan sieppi! Goodwin näyttää nyt myös vaihtaneen suuntaa, mutta Potter taas... Kyllä! Potter syöksyy kohti oikeaa sieppiä!"

Harry ei ehtinyt enää katsoa taakseen onnistuiko hänen temppunsa, mutta hän tiesi, että tällä kertaa mahdollisuus voittoon olisi taas olemassa. Hän kumartui vasten luutaansa niin alas kuin pääsi ja lähestyi sieppiä metri metriltä. Hän ei antanut katseensa herpaantua hetkeksikään ja tunsi muutaman kerran, kuinka ryhmy lensi aivan hänen ohitseen kylkeä hipaisten. Hän ei kuitenkaan välittänyt, hänen oli pakko onnistua.

Hän oli jo aivan lähellä, mutta niin oli Goodwinkin. He lensivät rinnatusten, molemmat kädet ojennettuina, mutta Goodwin oli isompi, tämä ylsi pidemmälle.

"Ei!" Harry karjaisi ääneen, ja aivan viime tipassa hän kohottautui ylös ponkaistakseen luudalta vauhtia. Hetken ajan hän tunsi olevansa ilmassa koskematta enää mihinkään, mutta hän oli edellä, hän todellakin yltäisi ensin. Yleisö haukkoi henkeään, kukaan ei puhunut ja arimmat peittivät jopa silmänsä, kunnes…

"SIINÄ SE ON! POTTER NAPPAA SIEPIN! LUIHUINEN VOITTAA!" koko katsomo Luihuisten päässä räjähti hurraamaan Lee Jordanin sanoille. Samassa Harry nappasi kiinni luudastaan roikkuen siitä nyt yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hän puristi yhä tiukasti sieppiä, kun yritti samalla päästä takaisin luudalle. Jotkut yleisöstä kauhistelivat yhä hänen temppuaan, mutta Harry ei välittänyt mistään muusta kuin siitä lämpimästä, riehakkaan onnellisesta tunteesta, joka nyt velloi hänen sisällään. Sen voimalla hän heilautti itsensä ketterästi luudalle ja lensi sitten kohti maata joukkuetovereidensa halattavaksi.

"Me tehtiin se!" Flint huusi innoissaan ja puristi Harryn kättä, kun he pääsivät maahan, "me tosiaan tehtiin se!" Harryn hymy ylettyi miltei korviin saakka.

Kun tilanne sitten oli rauhoittunut ja ihmiset alkoivat marssia takaisin linnaan, Harry jäi vielä norkoilemaan stadionin reunalle. Hän odotti siinä hetken, kunnes häntä kohden juoksi neljä ihmistä: kaksi riemastuneena, yksi tuiman riemastuneena ja yksi väsyneenä, mutta hymyilevänä hänkin. Harry ei malttanut odottaa, vaan lähti juosten vastaan, jolloin hänet nostettiin saman tien valtavaan syleilyyn. Ainoastaan Remus jäi hieman sivummalle katselemaan.

"Upeaa, Harry! Loistava veto hämätä kellolla! Meille ei olisi tullut koskaan mieleenkään!" James julisti haltioissaan.

"Loistokasta! Keneltä olet perinyt nuo aivot? Et ainakaan isältäsi", Sirius virnisteli päästäessään irti kummipojastaan.

"Hei, tämä on vain huispausta, tuossa olisi voinut käydä vielä huonosti", Lily sitten puuttui puheeseen, mutta hänellä ei paljon ollut sanavaltaa, kun muut miehet loivat häneen äreitä katseita kulmat kurtussa.

"Lily. Mikään, ei koskaan, ole vain huispausta", Sirius totesi kädet puuskassa, mutta hymyili sitten taas Harrylle, "mutta jestas, poju! Tuollainen harhautus! Odotas vain, kun muutkin kuulevat! Mistä oikein keksit sen?"

"En minä tiedä", Harry vastasi totuudenmukaisesti. Se oli vain juolahtanut jostain hänen mieleensä kuin istutettuna ajatuksena, "kai minä muistin, kun sinun kellosi kerran sokaisi silmäni auringon välkähtelystä ja ajattelin sen sitten toimivan harhautuksena."

"Loistavaa, kerrassaan", Sirius vain toisteli tyytyväisenä myhäillen, "mutta tulee kyllä vähän kalliiksi, jos sinulle pitää ostaa jokaisen ottelun jälkeen uusi kello."

"Ei hätää, löysin edellisen ja korjasin sen", Remus puuttui yhtäkkiä keskusteluun. Harry tuijotti häntä hetken silmät pyöreinä, sillä hän ei ollut kunnolla edes tajunnut tämän läsnäoloa.

"Kiitos", Harry vastasi ja huomasi, kuinka heidän ylleen lankesi hetkeksi hyvin kiusaantunut hiljaisuus. Harry ei antanut sen kuitenkaan häiritä tätä loistokasta päivää. "Kuulkaahan, minua ei kiinnosta menneet pikku tapahtumat ja sinun karvainen ongelmasi. Ei niillä ole merkitystä. Unohdetaan ne", Harry tuumasi viisaasti ja syöksähti sitten varoittamatta halaamaan Remusta. Hetken kaikki katselivat tilannetta, kun Remuksen silmät alkoivat kostua. Harry päästi hitaasti irti ja perääntyi vähän epäröivänä. Hänen tarkoituksensa ei ollut tehdä ketään surulliseksi.

"Minä... En tiedä, mitä sanoa", Remus henkäisi, "minun olisi pitänyt olla vieläkin varovaisempi, lähteä kokonaan muualle." Mies vilkaisi merkitsevästi kaveruksiaan.

Kaikki tuijottivat Remusta samanlaisin säälivin katsein, ja jopa Sirius tuntui hetkellisesti menettäneensä sanavalmiutensa. Harry kuitenkin käveli takaisin Remuksen vierelle ja nosti kätensä tämän olalle. "Älä huoli, Remus. Mitään ei sattunut, vai mitä? Sinähän olit vain harmiton karvapallura."

Remuksen silmiin kohosi jälleen kyyneleitä, kun taas Siriuksen suupielet alkoivat nykiä hervottoman hallitsemattomasti. Sirius pidätteli nauruaan minkä kerkesi, mutta kun James sattui vahingossa vilkaisemaan häntä, ei kumpikaan heistä enää kyennyt pysymään vakavana. Sirius räjähti sellaiseen nauruun, että puiden linnut lehahtivat rääkyen pakoon, kun taas James matki häntä vähintäänkin yhtä makeasti. Lily katseli miehiä suu avoinna ja silmät soikeina, kun taas Remus pyyhki kyyneleet poskiltaan ja näytti hieman nyrpeältä. Harry tuijotti vuoron perään vierellään olevia aikuisia ja tuhahti sitten: "Te olette kyllä sekaisin päästänne", joka tietysti sai miehet nauramaan yhä kovempaa.

"Remus", Sirius yritti puhua naurunsa lomasta, "sinun kannattaa kuunnella Harrya. Karvapallura…" Hän jatkoi nauramistaan.

"Onpa hauskaa", Harry mutisi, "minä yritin vain lohduttaa."

"Hyvä yritys, rakas", James lohdutti ja taputti poikaansa hellästi päähän, "mutta Remus on itsepäinen, hän ruoskii itseään ihan liikaa."

"Siitä olen samaa mieltä", Lily liittyi mukaan, "Remus-kulta, mitään pahaa ei sattunut ja tästä eteenpäin tiedät olla varovaisempi. Muistaisit edes kerran elämässä olla armollinen myös itsellesi muiden sijaan. Näinä aikoina ei ole hyväksi kantaa kaunaa ystävilleen. Me tarvitsemme sinua."

"Niin juuri. Enkä minä pelkää sinua", Harry totesi uhmakkaasti. Sirius tirskahteli taas, vaikka oli juuri saanut naurunsa loppumaan. "Kröhöm, niin", hän köhi, "et ole edes pelottava."

Lupin katseli joukkiota tietämättä mitä tehdä tai sanoa. Sitten hän kuitenkin hymyili vihdoin aidosti ja näytti ensimmäistä kertaa siltä, ettei kärsinyt järjettömistä tunnontuskista. "No niin, Harry. Jos sinä et kerran pelkää minua, mitäs sanoisit tästä!"

Harry kiljaisi ja lähti sitten juosten karkuun, kun hänen elämänsä tärkeimmät miehet lähtivät yhdessä jahtaamaan häntä pihan poikki kohti linnaa. Lily lähti kulkemaan hymyillen heidän peräänsä mutisten, kuinka mikään ei ollut muuttunut miksikään. Siinä hän vain käveli pitkin Tylypahkan tiluksia tilanteessa, joka olisi hyvin voinut olla täysi kopio heidän omilta kouluvuosiltaan.

Hänen edellään kulki nyt kolme miestä rinnakkain kädet toistensa harteilla, joskin Remuksen harteilla oli käsien lisäksi myös Harry. Lily oli tavattoman onnellinen, että Harrylla oli yhä heidät kaikki ympärillään.

"Lily! Käydään syömässä!" James sitten huikkasi yhtäkkiä, ja Lily huokaisi syvään. Onneksi asioilla oli yleensä tapana järjestyä.

Ottelusta riitti keskusteltavaa muutamaksi päiväksi, mutta pian puheensorinan joukosta erottuivat lähinnä sanat kurpitsajuhla ja kekkerit. Oppilaat odottivat jo innolla illalla alkavaa kurpitsajuhlaa, jolloin ruokapöydän oli sanottu olevan runsaampi kuin milloinkaan muulloin.

Harry ja Dracokin istuivat malttamattomina Luihuisten oleskeluhuoneessa. He kisasivat siitä, kumpi onnistuisi veikkaamaan illan tapahtumat paremmin. Tähän mennessä Draco oli ehdottanut peikkotappelua, mutta Harry sen sijaan kannatti vampyyrien vierailua. Vanhemmat oppilaat yrittivät ohimennen sanoa, ettei juhlissa nähtäisi taaskaan kuin korkeintaan eläviä lepakoita, mutta se ei poikia haitannut. He olivat varmoja, että illasta tulisi jollain tavalla erikoinen. Eihän kurpitsajuhlaa turhaan vietetty.

Ajan matelusta huolimatta ilta alkoi hiljalleen hämärtyä. Yksi toisensa jälkeen Luihuiset lähtivät tyrmistä kohti Suurta Salia Harry ja Draco vanavedessään.

"Kaljuuna vetoa peikoista", Draco vinkkasi silmää vielä ennen saliin astumista, mutta unohti sitten saman tien sanomansa.

He tuijottivat molemmat hämmentyneinä näkyä, joka heidän eteensä aukesi. Sali oli koristeltu upeasti, vaikkei siellä näkynytkään peikkoja tai vampyyreja. Valaistus oli hämärämpi kuin tavallisesti ja siellä täällä ilmassa leijaili kurpitsalyhtyjä ja irtonaisia kynttilöitä. Kynttilöiden heikko valo heijasti seinille varjoja mitä merkillisimmistä olennoista, joita ei kuitenkaan salissa muuten näkynyt. Taivaskin oli täysin pilvetön ja musta, mutta silti täynnä tähtiä. Lisäksi vanhemmat Luihuiset olivat olleet oikeassa lepakoista: ne lehahtelivat ympäriinsä suurina parvina.

"Varo, Harry!" Draco yhtäkkiä huikkasi, kun yksi parvestaan erkaantunut lepakko singahti häntä kohden.

"Aih!" Harry henkäisi, kun lepakko ohitti hänet niin läheltä, että sen siipi sivalsi hänen kasvojaan. Dracoa näky vain nauratti, eikä Harry jaksanut sanoa hänelle mitään, vaan seurasi vaan hiljaisena perässä heidän tupansa pöytään.

Huhut runsaammasta pöydästä olivat pitäneet täysin paikkansa. Pöydälle hädin tuskin mahtui kaikki ruoka ja Harry arvelikin, että osa siitä oli taiottu pysymään reunalla. Harry istahti pöydän ääreen ja alkoi latoa lautaselleen kaikkea, mihin ylettyi.

"Hyvää", Draco mutisi jo suu täynnä ruokaa.

"Mmh", Harry tuumasi takaisin.

Seuraava puoli tuntia kului siihen, kun jokainen salissa oleva oppilas täytti vatsansa äärirajoilleen. Puheensorina ei missään vaiheessa loppunut kokonaan, mutta sen huomasi silti selkeästi kohonneen, kun syöty pääruoka katosi lautasilta ja tilalle odotettiin jälkiruokaa. Tunnelma oli hilpeän riehakas, kunnes saliin pöllähti hengästynyt tyttö silmät kauhusta ammollaan. Kaikki eivät aluksi huomanneet häntä, mutta kun tyttö alkoi kiljua kovaan ääneen, alkoivat päät kääntyä häntä kohden.

"Hirviö, rehtori! Iso ja musta meidän oleskeluhuoneen vieressä ja siellä oli kuollut tyttö maassa! Se oli kuollut, minä vannon!" tyttö huusi niin kovaa kuin jaksoi ja lyyhistyi sitten tämän jälkeen lattialle vuolaasti itkien ja täristen.

Ensin sali hiljeni tyystin. Oppilaat tuijottivat sekä tyttöä että toisiaan täysin mykistyneinä samalla, kun opettajien otsille ilmestyi ryppyjä. Hiljainen hetki kesti tasan kaksi sekuntia, kunnes sitä seurasi järjetön sekasorto. Opettajat nousivat tuoleiltaan ja oppilaat alkoivat huutaa toisilleen, kun eivät muuten metelin yli saaneet ääntään kuuluviin. Osa yritti nousta pöydästä, kun taas osa ei näyttänyt tietävän mitä tekisi tai mihin menisi.

Dumbledore yritti ensin saada oppilaidensa huomion huutamalla melun ylitse, mutta kun se ei auttanut, hän räjäytti taikasauvallaan ilmaan kovaäänisiä raketteja. Se sai oppilaat hetkeksi pysähtymään ja kuuntelemaan.

"Pysykää rauhallisina ja istukaa alas!" Dumbledoren ääni kantautui seinistä jylisten. Jokainen oppilas totteli hänen sanojaan mukisematta ja seurasi sitten herkeämättä, kun rehtori liihotti itkevän tytön vierelle pikavauhtia. He keskustelivat hetken niin, etteivät muut kuullet, kunnes Dumbledore sitten kohottautui puhumaan koko salille.

"Valvojaoppilaat ja tuvanjohtajat", Dumbledore huudahti, "viekää tupanne välittömästi takaisin makuusaleihin! Älkääkä poistuko sieltä ennen kuin saatte siihen luvan! Rohkelikot jäävät Saliin. Tämän jälkeen pyydän jokaista opettajaa tulemaan kanssani Rohkelikon torniin."

Salissa alkoi taas meteli ja vilske, mutta tällä kertaa hieman hallitummin. Harry ja Draco lähtivät seuraamaan valvojaoppilastaan muiden mukana, mutta pian Harry huomasi Dracon jättäytyvän taakse muusta joukosta.

"Mitä sinä teet?" Harry tiuskaisi pojalle, kun tämä oli jo letkan viimeisenä.

"Shh, tänne!" Draco sihisi ja vetäisi Harryn sivukäytävälle muiden huomaamatta.

"Oletko sinä hullu? Täällä liikkuu murhaajahirviö!" Harry kihisi hampaidensa välistä.

"Oletko sinä hullu? Jos me mennään nyt, me ehditään näkemään se kuollut ja saadaan tietää, mitä sille kävi! Ei ne muuten meille mitään kerro."

"Ja miksi sinä luulet, että minä haluan nähdä sen?"

"Tietysti haluat. Tule", Draco huikkasi ja lähti sitten johdattamaan Harrya eteenpäin. Sillä hetkellä Harry ei toivonut mitään muuta kuin että hänellä olisi ollut näkymättömyysviittansa mukana. Siitä hän saikin idean.

"Hyvä on. Mutta ensin me käydään makuusalissa", Harry totesi uhmakkaasti ja repäisi Dracon toiseen suuntaan.

Ei mennyt kauaakaan, kun he seisoivat molemmat Luihuisten oven ulkopuolella näkymättömyysviitan alla. He etenivät niin nopeasti kuin kahdestaan pystyivät ja seikkailivatkin sitten tovin ennen kuin löysivät tapahtumapaikalle. Rivi opettajia seisoi kuin muurina paareilla leijuvan ihmishahmon ympärillä. Harry ja Draco hiippailivat varovasti lähemmäs pysytellen kuitenkin niin kaukana, ettei kukaan voisi vahingossa törmätä heihin. He pysähtyivät suuren haarniskan taakse ja jäivät kuuntelemaan keskustelua.

"Kuka tällaista tekee? Viattomalle tytölle", McGarmiwan ääni kantautui poikien korviin.

"Sanoisin pikemminkin, mikä tällaista tekee, Minerva hyvä", Dumbledore vastasi mutisten.

"Tarkoitatko että... Että se ei ollut ihminen?"

"Saattoi se olla sitäkin. Mutta näettekö nuo jäljet - niitä ei olisi, jos myrkky olisi juotettu."

"Mutta mikä sen sitten teki?"

"Lavender kertoi nähneensä jonkin suuren mustan olennon, mutta hän ei ollut jäänyt ottamaan selvää enemmästä. Minulla on tietysti epäilykseni, mutta niistä ei ole hyvä puhua tässä."

"Miten sellainen pääsee linnaan? Iso ja musta?"

"Arvelisin, että se sai apua."

"Keneltä?"

"Sekään asia ei kuulu näille käytäville, Minerva."

"Anteeksi, professori. Toipuuko tyttö täysin?"

"Toipuu. Kalkaros keittää parhaillaan vastamyrkkyä. Mutta vaikka tyttö ei luojan kiitos ollutkaan kuollut, meidän on silti raportoitava tästä eteenpäin. Remus?"

"Niin, rehtori?"

"Välittäisitkö ystävällisesti viestin taikaministeriöön? Tiedät varmasti, kenelle."

"Teen sen heti", Remus totesi ja lähti sitten matkaan. Harry olisi halunnut seurata tätä, mutta jäi kuitenkin paikoilleen Dracon vuoksi.

"Mutta… Luuletko, että olento tulee vielä takaisin?" McGarmiwa vielä kysyi ääni väristen.

"Se on täysin mahdollista", Dumbledore huokaisi, "tyttö sattui väärään aikaan väärälle paikalle. Tekijä ei saanut sitä, mitä tuli hakemaan."

"Miksi sinä niin epäilet, professori?"

"Minerva hyvä, eiköhän tämä ole ilmiselvää. Ottaen huomioon viimeaikaiset tapahtumat - joista en mielelläni puhuisi - emmeköhän me kaikki tiedä, kuinka arvokas sielu sinun tornissasi asustaa."

"Nevillekö?" Minerva parkaisi ja nosti kädet rinnalleen, "voi hyvänen aika."

Sitten seurasi pitkä hiljaisuus. Kukaan opettajista ei enää vastannut, kuului vain kauhistuneita henkäyksiä. He kaikki tuijottivat tyttöä huolestunein katsein, kunnes Dumbledore lähti kuljettamaan tätä luultavasti sairaalasiipeen. Muut opettajat hajaantuivat kukin omaan suuntaansa, jolloin Harry ja Draco oivalsivat, että opettajat suunnistivat taatusti oleskeluhuoneisiin. Niinpä he vetivät viitan tiukemmin ylleen ja lähtivät sitten puolijuosten kohti tyrmiä. He eivät kuitenkaan voineet olla miettimättä, mitä joku halusi Nevillestä. Tietysti heidän molempien mieleen tuli yksi henkilö, joka haluaisi Nevillelle pahaa, mutta ajatus siitä, tuntui liian utopistiselta. Tiedät-kai-kukahan oli poissa.

Harry valvoi sinä iltana pitkään, koska hän ei vain saanut unta, vaikka kuinka yritti. Mielikuvat ja ajatukset linnan käytävillä kulkevasta hirviöstä eivät jättäneet häntä rauhaan ja häntä harmitti, koska Draco oli simahtanut heti vuoteeseen kellahdettuaan. Harry tuijotteli pylväsvuoteensa kattoa ja mietti ankarasti.

Hänen päähänsä ei mahtunut, miksi kukaan toisi linnaan isoa hirviötä. Hirviön tuojan täytyi olla vajaaälyinen, koska oli turhankin ilmeistä, että joku tulisi hirviön näkemään. Jos tuoja oli velho, eikö hänellä muka ollut ihan tarpeeksi keinoja iskeä jo pelkällä sauvalla? Paitsi, jos tekijä olikin surkki.

Mutta sitäkään Harry ei ymmärtänyt, mitä joku halusi Nevillestä. Tämän kaiken täytyi liittyä tiedät-kai-keneen, koska muuten kuviossa ei ollut mitään järkeä. Ei hän itse ainakaan ollut nähnyt Nevillessä mitään kovin arvokasta mistään muusta näkökulmasta kuin siitä, että Voldemort olisi tullut kostamaan. Mutta hänhän oli kuollut ja poissa?

Harry mietti ankarasti, kunnes hänen mieleensä muistui eräs keskustelu vuosien takaa. Hän oli silloin kysynyt, tuleeko tiedät-kai-kuka takaisin. Mitä isä olikaan vastannut? "En usko, että tulee." Niin se oli ollut. Isä ei ollut sanonut, että se olisi mahdotonta. Hän ei vain uskonut niin tapahtuvan. Puhuiko isä edes totta? Ehkä Voldemort vielä tulisikin takaisin. Olivathan kuolonsyöjätkin taas palanneet ja koko ajan puhuttiin "näistä ajoista".

Harryn sisällä alkoi velloa paniikki, ja hän oli varma, ettei saisi unta koko iltana, mutta niin vain hänkin heräsi aamulla auringonsäteisiin muiden mukana. Hän katsahti ensimmäisenä Dracoon, jonka virne kertoi, että illan tapahtumat oli aika laittaa suurempaan jakoon. Harry hymyili vaisusti ja nousi sitten sängystä pukeakseen. Ehkä hänen olisi vain parempi unohtaa koko asia, koska eihän se hänelle kuulunut.