LUKU 17 - Livahduksia

Seuraavana aamuna Harry heräsi virkeänä ja huomasi ensimmäisenä kirjeen pöydällään. Hän luki sen pikaisesti ja repi sen sitten moneksi kappaleeksi. Siinä oli tarina, jota hänen tulisi tästä lähin kertoa jonkun kysyessä illasta. Hänen tulisi sanoa olleensa jälki-istunnossa kuten oli sovittu, mutta saaneensa sitten kipeän pureman menninkäiseltä, jonka johdosta hän oli joutunut sairaalasiipeen. Juuri kun Harry sai kirjeen hävitettyä, matami Pomfrey teki hänelle pikaisen tarkistuksen ja päästi hänet sitten aamiaiselle Suureen Saliin muiden kanssa.

Harry asteli varovaisena saliin yrittäen aistia ilmapiirin heti ovelta. Kaikki vaikutti ensi näkemältä ihan normaalilta, eikä puheensorinakaan ollut tavallista korkeampaa. Harry vilkuili ensin oppilaita - he vaikuttivat keskittyneiltä kukin omiin puuhiinsa - ja seuraavaksi opettajien pöytää. Hän antoi katseensa kiertää pöydän jäseniä samalla, kun yritti kävellä huomaamattomasti kohti Luihuisten pöytää. Myös opettajat keskustelivat hiljaiseen ääneen rauhallisesti, jos ei laskettu sitä, kun Lipetit kurottautui kohti pekonia ja kaatoi matkallaan McGarmiwan vesilasin. Harrya nauratti, kun hän katseli professorin tuimaa ilmettä tämän lasien takaa. Pian hän kuitenkin muisti jatkaa tutkimuksiaan ja seuraavana hän tavoittikin Lupinin. Tämä näytti hyvin riutuneelta ja väsyneeltä, mutta muuten aivan tavalliselta ihmiseltä, joskin Harry epäili erottavansa häivän harmautta hänen ihossaan. Oliko Lupin aina näyttänyt sellaiselta? Nyt tämä kuitenkin jutusteli jonkun Harrylle tuntemattoman opettajan kanssa, eikä syytä suurempaan katastrofiin näyttänyt olevan. Kalkarosta Harry ei uskaltanut edes katsoa.

Harry huokaisi syvään ja hymyili, sillä kaikki näytti juuri siltä kuin pitkin. Hän melkein hypähteli lopun matkaa pöydän ääreen saadakseen herkullista aamiaista.

"Mihhä oleh kuhhiut?" Draco sopersi suu täynnä leipää.

"Sairaalasiivessä, sain pureman menninkäiseltä", Harry vastasi ja alkoi latoa lautaselleen valtaisaa ruokapinoa. Draco nielaisi leivän ja jatkoi.

"Missä sinä sen ehdit tehdä?"

"Jälki-istunnossa", Harry kohautti olkiaan ja selitys näytti kelpaavan Dracolle.

"Mitä meillä onkaan seuraavaksi?" Harry kuitenkin vaihtoi varoiksi aihetta. Draco valahti kalpeaksi.

"Taikakausia", hän mutisi nyrpeänä. Se oli aine, josta kukaan ei pitänyt.

"Äh", Harrykin tokaisi harmissaan. Kurja aloitus päivälle.

Hidastempoisista tunneista huolimatta päivä läheni nopeasti loppuaan. Harry käveli portaikkoa ylöspäin Ronin vierellä, koska hän ei ollut viettänyt tämän kanssa kunnolla aikaa päiviin. Hän oli juuri antanut Ronille sauvansa, jotta pystyi penkomaan repustaan huispauskirjansa. He olivat juuri kiistelleet siitä, mikä huispausjoukkue olisi voitokkain. Harry sai juuri kirjan esille, kun Ron totesi: ”Kuule, taitaa olla aika kavuta jo oleskeluhuoneeseen. Kutka on taas kadonnut", Ron vastasi ja haukotteli, "ja minua väsyttää."

"Niin kai. Nähdään taas", Harry huikkasi ja lähti sitten portaita alas vastakkaiseen suuntaan.

Harry pääsi tyrmien oville asti, kun hän yhtäkkiä muisti, että Ronilla oli yhä mukanaan hänen taikasauvansa.

"Pahus!" Harry parkaisi ja vaihtoi sitten taas suuntaa. Hänen ei auttaisi kuin etsiä Ron jostain käsiinsä ja pyytää sauva takaisin, koska muuten hänellä ei olisi asiaa juuri mihinkään koko koulussa. Hän ei tarkalleen tiennyt, missä Rohkelikon oleskeluhuone sijaitsi, mutta ajatteli sen löytyvän helposti, kun käveli vain tarpeeksi korkealle ja niin tosiaan hetken kuluttua hän asteli tilaan, jossa näki Lihavan Leidin muotokuvan. Hän tiesi, että sille pitäisi sanoa oikea taikasana, mutta eihän hänellä ollut hajuakaan, mikä sana olisi. Hän ei selvästikään ollut ajatellut suunnitelmaansa loppuun asti, sillä nyt hänellä ei ollut yhtään ajatusta siitä, miten hän tästä eteenpäin jatkaisi.

Hän asteli varovasti muotokuvan eteen ja kuiskasi: "Öö, anteeksi... Rouva?"

"Niin?" kuvassa oleva nainen tiuskaisi topakasti.

"Tuota, voisinkohan päästä sisään, kun minun kaverini -", Harry aloitti epävarmana, sillä nainen katseli häntä hyvin tuimasti.

"Et voi. Olet Luihuinen."

"Niin olenkin, mutta kun eräällä Rohkelikolla on minun sauvani", Harry mutisi.

"En voi auttaa. En päästäisi sinua sisään, vaikka tietäisit salasanan."

"Miten niin?" Harry huudahti, "eihän tuo ole reilua!"

"Voi voi, poikakulta. Sinulla on vielä paljon opittavaa. Oppilaiden turvallisuuden takaamiseksi oleskeluhuoneisiin pääsevät tätä nykyä vain oman tuvan - Hei!" leidi aloitti saarnansa, mutta juuri sillä hetkellä joku tuli aukosta ulos ja leidi joutui siirtymään sivuun.

"Hei, päästä minut takaisin!" leidi huusi vihaisena, mutta Harry ei jäänyt kuuntelemaan. Hän loikkasi ketterästi sisään aukosta ja juoksi suoraan pidemmälle, kunnes löysi ympyrän muotoiseen suureen oleskelutilaan.

"Ooh", hän henkäisi ihastuksissaan. Huone oli täysi vastakohta heidän omalleen: siinä missä Luihuisten tilat olivat kylmän kolkot ja vihreät, oli Rohkelikon oleskeluhuone lämpimän punainen. Roihuavan takan edessä oli erittäin houkuttelevan näköisiä nojatuoleja ja siellä täällä oli iloisesti pulisevia oppilaita. Luihuisten tiloissa kuului lähinnä vain supinaa ja muminaa, kun milloin missäkin kehiteltiin uusia juonia.

Harry katseli hetken ympärilleen, mutta tajuttuaan herättävänsä huomiota hän pujahti nopeasti rappukäytävään tarkkailemaan tilannetta. Hän ei tunnistanut huoneesta ketään muuta kuin kiharapäisen Grangerin, tytön, joka loisti jokaisella tunnilla. Hänellä ei ollut hajuakaan, mistä hän löytäisi Ronin, ja pian joku varmasti noutaisi hänet jälki-istunnon saattelemana. Hiki alkoi kohota hänen iholleen, kun hän pohti kuumeisena, mistä aloittaisi etsintänsä.

"Kas, Harry", hän kuuli yhtäkkiä takaansa ja hypähti kirjaimellisesti ilmaan. Hän etsi sanojen lähdettä, kunnes näki punaisena loistavan tukan takanaan - tai tarkemmin sanottuna kaksi sellaista.

"Huh, te todella säikäytitte", Harry tuhahti ja antoi hengityksensä tasaantua.

"Joo, sori. Me ei aina ajatella ihan loppuun asti", Fred - tai saattoi se olla myös George - hieroi niskaansa vastatessaan.

"Niin, oltiin menossa juuri kokeilemaan meidän uusinta tuotetta ja oltiin vähän ajatuksissamme. Vai mitä George?"

"Aivan niin, Fred", George virnisti, "mutta mitä Merlinin hikiset pöksyt sentään sinä teet täällä? Miten pääsit sisään?"

Harry vilkuili jalkoihinsa ja hieroi nyt hänkin niskaansa. "No, tuota... Pujahdin vain sopivasta aukosta. Lihava rouva ei oikein tykännyt siitä."

Kaksoset räjähtivät nauramaan. "Olisit ilmoittanut meille, me oltaisiin kyllä saatu sinut sisään!" Harry tuijotti kaksosia epäuskoisena. Hän kyllä tiesi heidän mielikuvituksensa yltävän kuuhun asti, mutta tuskin hekään olisivat pystyneet Lihavaa Leidiä huijaamaan.

"Ai miten?" Harry kysyi ja sai kaksoset vilkaisemaan toisiaan leveät virneet naamalla.

"Helposti. Tämä tässä on -", Fred aloitti esittelemään hänen kädessään olevaa tuotetta, mutta Harry ei koskaan saanut kuulla, mitä siinä oli, sillä samaan aikaan tapahtui hyvin monta asiaa.

Portaista alkoi kuulua kovaäänistä töminää, ja pian Ron syöksyi niistä alas hirveää vauhtia, mylvien samalla jotakin "poisaltaminätulen" -tapaista. Fred ja George ehtivät hädin tuskin käännähtää ympäri, kun Ron jo romahti heidän niskaansa kovalla rytinällä. Tämän jälkeen pieni rotta livahti vikkelästi pois heidän altaan suoraan oleskeluhuoneeseen, kun taas Neville kompuroi rotan perässä huutaen "ottakaa se kiinni!" Tämä taas puolestaan sai Rohkelikon oleskeluhuoneessa aikaan raivokkaan mellakan, kun jokainen siellä oleva tupalainen yritti yhtäaikaisesti saada kiinni henkensä edestä pakenevaa Kutkaa.

Harry oli jo hetkellisesti kadottanut ajantajunsa, eikä tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt katsoa, kun kaiken kaaoksen keskeltä nousi vielä Percy, joka huusi kovaan ääneen: "Sinä Luihuinen! Odota vaan, kun saan sinut kiinni!"

Harrylle jäi tasan kaksi sekuntia aikaa päättää, mitä tehdä. Niinpä hän kumartui vikkelästi Weasleyn veljesten ylle ja nappasi Ronin taskusta oman taikasauvansa. Hän huikkasi pikaiset kiitokset ja lähti sitten vauhdilla juoksemaan samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Percy oli paljon häntä hitaampi ja jäi pian muutenkin juoksevien Rohkelikkojen jalkoihin, joten Harry sai valtavan etumatkan. Oviaukolla hän vielä käännähti katsomaan kaaosta ja hymyili leveästi: tästä hän taatusti kertoisi Siriukselle!

Harry loi vielä viimeisen silmäyksen näkyyn ja kääntyi sitten taas lähteäkseen, kun hän törmäsi johonkin hyvin pehmeään. Johonkin isoon, pehmeään ja erittäin kiukkuiseen. Professori Minerva McGarmiwaan. Harry nielaisi.

"Ööh, iltaa professori", hän virnisti, "minä tästä olinkin -"

"Sinä et lähde yhtään minnekään, Potter."

Harry tuijotti lamaantuneena professoria, kun tämä nappasi häntä viitasta ja talutti hänet takaisin oleskeluhuoneeseen. McGarmiwa tuijotti näkyä ensin silmät tiukkoina viiruina, kun hän sitten karjaisi kuuluvalla äänellä: "Nyt saa riittää! Weasley, mitä tämä nyt on? Sinä olet valvojaoppilas, minä luulin voivani luottaa sinuun!"

Percy nousi ylös keskeltä hiljentynyttä porukkaa hyvin häpeissään. Hän tuijotti lattiaan ja mutisi taukoamatta anteeksipyyntöjä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" professori kysyi ankaralla äänensävyllä, "ja mitä ihmettä Potter tekee meidän tupamme oleskeluhuoneessa, vaikka kielto on voimassa?"

"Anteeksi, professori. Minä en tiedä mitä tapahtui, professori", Percy takelteli ja tuijotteli yhä maahan.

"Kuka sen sitten tietää?" McGarmiwan ääni oli yhä tulinen. Ensin kukaan ei sanonut mitään, mutta sitten Ron astui varovasti eteen. Percy näytti siltä kuin olisi voinut oksentaa.

"Minä se olin, professori", Ron sanoi vaisulla äänellä, "minä olin juuri löytänyt Kutka-rottani, kun se sitten karkasi jälleen. Me lähdimme Nevillen kanssa sen perään, mutta sitten minä törmäsin veljiini ja vain Neville jäi jäljelle. Hän oli kuitenkin liian hidas ja kömpelö - anteeksi Neville - joten hän käski muiden auttaa. Ja sitten… Niin siinä kävi."

MacGarmiwa näytti hetken siltä, ettei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Lopuksi hän päätti ilmeisesti tehdä molemmat, koska päästi hohottavan parkaisun.

"Missä rottasi on nyt, Weasley?" McGarmiwa kysyi kohottaen silmälasejaan korkeammalle. Yksi vanhemman luokan opiskelija nosti rotan näkyville.

"Hyvä. Tuo se minulle", professori määräsi tiukasti. Ron henkäisi kauhuissaan.

"Hei, se on minun!" hän huusi.

"Oliko sinun korvissasi vaikkua avajaispidoissa? Rehtori tahtoo ehdottomasti nähdä jokaisen rotan -"

"Mutta se on Kutka! Se on lemmikki! Ei se ole tehnyt mitään väärään!" Ron kiljui epätoivoisena, kun tyttö ojensi rimpuilevan rotan professorin syliin.

"Saat sen kyllä takaisin, älä huoli", McGarmiwa totesi tylysti, mutta kiljahti sitten. Rotta oli purrut häntä sormeen ja tipahtanut samalla lattialle. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, se oli jo livahtanut pienestä reiästä seinän sisään.

"Katsokaa nyt! Te pelästytitte sen tiehensä!" Ron huusi ja lähti sitten rivakasti harppomaan rappusia takaisin makuusaliin.

"Voi sentään", McGarmiwa mutisi ja suuntasi sanansa sitten suoraan Percylle, "huolehdi, että tuot rotan minulle heti, kun näet sen taas täällä. Ja minä varoitan sinua Weasley, vielä yksikin tällainen kaaos, niin sinä saat luovuttaa merkkisi takaisin minulle."

Harry katseli tilannetta täysin ulkopuolisena ja toivoi, että olisi ollut jossakin muualla. Hän tuijotti, kun Fred ja George hihittelivät Percylle, joka istui kuin maansa myyneenä nojatuolilla. Rauha oli jo laskeutunut huoneeseen, ja Harry aikoi hiipparoida paikalta vähin äänin, kun professori näytti taas viimein muistavan hänenkin läsnäolonsa.

"Ja sinä Potter", hän totesi uhmakkaasti, "kymmenen pistettä Luihuiselta ja jälki-istuntoa."

"Eikä! Minä hain vain sauvani", Harry väitti vastaan. Tämä ei ollut yhtään reilua! Jos mellakkaa ei olisi syntynyt, hän olisi selvinnyt tilanteesta helposti rangaistuksetta.

"Eikä sinulle tullut mieleen pyytää jotakuta tuomaan sitä?"

Nyt kun asian noin ilmaisi, se tuntui tietysti ilmiselvän järkevältä.

"Ei, professori", Harry totesi niin katuvana, että oli varma pääsevänsä pälkähästä siitä hyvästä.

"Sittenpähän ehdit sitä miettiä. Saat kirjeeni myöhemmin. Mutta nyt - sinun jälkeesi."

Harry löntysti ulos muotokuva-aukosta suu mutrullaan. Aina kun hän teki jotakin laitonta, mutta hauskaa, hän jäi kiinni. Sirius taatusti pettyisi häneen, jos saisi kuulla tästä. Harry huokaisi syvään ja lähti sitten murtuneena kohti oman tupansa oleskeluhuonetta. Juuri sillä hetkellä hän olisi antanut mitä tahansa, että olisi saanut palata takaisin Rohkelikkojen valoisan lämpimään torniin.

***

Resuinen rotta puikkelehti toisaalla sisään pienestä reiästä. Reikä johti asumattomaan, hyvin vanhaan taloon, joka kohosi korkeuksiin suuren mäen päällä. Se oli ollut tyhjillään jo pitkään, joten se oli tavattoman huonossa kunnossa. Ikkunat oli peitetty laudoilla, seinät rakoilivat ja tuuli ujelsi sen hauraissa rakenteissa. Talo oli kolkko ja kylmä lukuun ottamatta pientä huonetta sen yläkerrassa. Huoneessa loisti himmeä sininen valo, kun erittäin riutunut, lastakin pienempi mies istui siellä valtavassa tuolissa. Miehen punaiset silmät, viirut kuin käärmeellä, tuijottivat herkeämättä haurasta pientä miestä, joka seisoi nyt tämän edessä jalkoihinsa vilkuillen. Mies hypisteli sormiaan ja hytisi. Hän oli jälleen tehnyt suuren virheen.

"Mitä sinä sanoit?" kimeä ääni kajahteli kolkoista seinistä.

"He-herrani minä... Minä en ole vielä ehtinyt sinne asti suunnitelmaani."

"Miten niin et ole ehtinyt? Sinähän nukut pojan vierellä!"

"Tiedän, herrani. Suunnitelma on mutkikas, se vaatii -"

"Se ei vaadi mitään! Se on aukottoman idioottivarma, mutta sinä et vain pysty siihen!"

"Pystyn minä, herrani. Minä - Aaaaaaaaiiiiiiiaaaa!"

Kirkas valo välähti samalla, kun mies vaikeroi lattialla tuskissaan. Hän oli tottunut tähän, häntä oli kidutettu ennenkin, mutta se tuntui silti yhtä voimakkaalta jokaisella kerralla. Se sai hänen pahimmat muistonsa kymmenkertaistumaan samalla kun hänestä tuntui, että hänen raajojaan vedettiin eri suuntiin ja häntä pistettiin sadoilla pienillä tikareilla. Kipu oli sanoinkuvaamattoman tuskallista, eikä se koskaan helpottanut.

Hän kyllä tiesi suunnitelman, tiesi sen jokaisen pienenkin yksityiskohdan, mutta toteutus oli ollut yllättävän vaikeaa. Olentoa oli lähes mahdotonta hallita, siihen hän ei ollut varautunut. Hän tarvitsi lisää aikaa, mutta hänen herransa alkoi käydä kerta toisensa jälkeen levottomammaksi.

"Mitä sinä sanoit?" ääni toisti hetken kuluttua, kun mies hengitti katkonaisesti myttynä lattialla.

"Minä teen sen, herrani. Teen sen heti, kun seuraava tilaisuus koittaa."

"Hienoa, Matohäntä. Tiesin, että vielä jonain päivänä sinä olisit palvelusteni arvoinen."