LUKU 19 - Ratkaisuja

Sirius vilkuili liikettä etäämmältä. Se oli hänestä aina yhtä epäilyttävä, vaikka se oli tullut hänelle tutuksi jo lapsuudesta. Tämä oli kuitenkin vasta toinen kerta hänen aikuisiällään, kun hän joutuisi astumaan sisään liikkeeseen, eikä hän tehnyt sitä mielellään. Hän lähti kävelemään kohti ovea vilkaisten samalla huurteista ikkunaa: Borgin & Burkes.

Kello kilahti oven avautumisen merkiksi ja tiskin taakse ilmestyi tuttu hahmo. Sirius vavahti. Niin paljon kuin hän yrittikin pimeää taikuutta välttää, täällä hän taas oli kasvokkain sen kanssa. Omistaja tunnisti hänet heti ja vinkkasi sitten kädellään siirtymään takahuoneen puolelle. Sirius seurasi miestä kohti pientä oviaukkoa, jota peitti erittäin epämääräisen ja tunkkaisen näköinen riepu.

Mies johdatti Siriuksen seinän vierustalla olevan pöydän ääreen.

”Se tekee viisi kaljuunaa”, mies murahti. Sirius kaivoi rahat taskustaan vastahakoisesti.

Mies laski rahat ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.

”Olit oikeassa. Sitä on peukaloitu”, mies sitten totesi. Siriuksen valtasi inhottava viileä tunne, tuskanhiki nousi hänen otsalleen. Minä tiesin, minä tiesin tämän, hän ajatteli voitonriemuisesti, mutta tunsi samalla suurta huolta ja surua.

”Miten?”

”Pimeää taikuutta, valtavasti pimeää taikuutta. Tämä on voimakas historiallinen taikaesine, kuka tahansa ei pysty koskemaan sen toimintoihin.”

”Kuka mielestäsi pystyy?” Siriuksella oli tosin kohde jo tiedossa.

”Kyllä niitä löytyy useitakin, mutta heitä harvoin tapaa kaduilla istumassa.”

Sirius vajosi ajatuksiinsa. Se saamarin limainen sintti.

”Pystytkö todistamaan, että sitä on peukaloitu?” Sirius kysyi sitten mietteissään.

”Pystyn. Mutta se tekee toiset viisi kaljuunaa”, mies pohti hetken ennen kuin jatkoi, ”mitä haluat tehdä tälle? Se kuuluu käsittääkseni Tylypahkaan.”

Sirius oli aistivinaan äänessä syyllistämistä. Hattu oli pyhä jopa hieman kieroimmillekin velhoille ja noidille, joskin kaikkia tämäkään ei ilmeisesti koskettanut.

”En tiedä vielä. Kiitos”, Sirius tokaisi ja lampsi sitten tiehensä hattu kainalossaan.

***

Kuten Tylypahkassa oli tapana, eivät salaisuudet pysyneet piilossa kovinkaan kauan ja tällä kertaa Draco oli pitänyt siitä huolen. Kurpitsajuhlaa seuraavana aamuna koko sali tuntui puhuvan vain myrkytetystä tytöstä ja suuresta mustasta oliosta, mutta jos yksikään opettaja sattui lähistölle, vaihtuivat puheenaiheet yllättäen muuksi. Muutama oppilas oli jo saanut jälki-istuntoa möläyttäessään, että hehän voisivat kaapata Nevillen ja lahjoittaa hänet eteenpäin, jotta olio jättäisi muut Tylypahkalaiset rauhaan. McGarmiwa ei ollut jostain syystä pitänyt kuulemastaan ja huhuttiin, että hän oli luvannut syöttää kyseiset oppilaat oliolle ihan omin käsin, jos he edes vielä harkitsisivat toteuttavansa suunnitelmansa.

Harry oli mennyt huhujen mukana niistä sen enempää kiinnostumatta. Tietysti häntäkin pelotti, saattoiko hirviö vielä palata, mutta hän oli käynyt juttelemassa Remuksen kanssa ja vakuuttunut siitä, ettei syytä huoleen ollut. Harry oli tosin yrittänyt udella, liittyikö Matohäntä tähän kuvioon jotenkin, mutta Remus oli näyttänyt sen jälkeen niin vihaiselta, että Harry oli nähnyt parhaaksi unohtaa koko asian. Hän ei halunnut saada räyhääjää äidiltään, joten paras ratkaisu olisi vain antaa olla.

Hiljalleen myös muut oppilaat kyllästyivät juoruiluun, kun mitään uutta ei tapahtunut ja myrkytetty tyttökin palasi ihan normaalisti oppitunneille. Lokakuu vaihtui myrskyisään marraskuuhun ja siitä edelleen joulukuuhun. Hento lumikerros peitti maan, kun joululomaan oli enää muutama päivä aikaa. Harry makasi vähässä lumessa Ronin vierellä väistellen Fredin ja Georgen sinkoamia lumipalloja. He olivat alakynnessä, koska eivät osanneet loitsia palloja niin vähästä lumesta kuin mitä kaksoset osasivat.

"Tehdäänkö jotain muuta?" Harry ehdotti kylmissään ja sai Ronin oitis mukaansa. He hiippailivat varovasti pois lumipalloalueelta ja siirtyivät sitten linnan sisätiloihin. Linnaa oli jo alettu koristella jouluisasti ja kaikilla tuntui olevan hyvä joulumieli. Harry ja Ron vaihtoivat päälleen kuivat vaatteet ja suuntasivat sitten pelaamaan velhoshakkia. He jatkoivat samalla kaavalla vielä pari päivää, kunnes vihdoin koitti aika lähteä joululomalle.

Harry istui pikajunassa sekä Dracon että Ronin kanssa ja odotti kuumeisesti, että näkisi taas vanhempansa. Hän tosin halusi muutenkin mitä pikimmiten pois junasta, sillä Draco ja Ron eivät vieläkään viihtyneet yhdessä. Tunnelma oli enemmän kuin jäätävä, vaikka jotain edistystä oli sentään tapahtunut. Jatkuva naljailu ja piikittely oli loppunut, tilalla oli syvä hiljaisuus, jota Harry yritti pitää yllä keskustellen vuorotellen kummankin kanssa.

***

Sirius koputti Dumbledoren kanslian ovelle. Hänen oli täytynyt pohtia asiaa yksinään ennen kuin hän uskalsi tulla tänne asti. Hän ei voisi esittää syytöksiä ilman todisteita, muttei hän voinut antaa asian odottaakaan. Toisaalta hänen oli päästävä eroon tunteistaan ennen kuin hän pystyisi esittämään asiansa. Kaiken vihan, pettymyksen, surun ja muun tunnemylläkän keskellä hänen oli pystyttävä olemaan asiallisen vakuuttava. Ovi avattiin.

”Hei Sirius”, Dumbledore totesi tyynen rauhallisesti hymyillen, ”päätit näemmä vihdoin palauttaa hatun takaisin.”

Sirius katseli rehtoria suoraan silmiin. ”Sitä on peukaloitu”, hän töksäytti tahtomattaan ja halusi kumauttaa itseään nuijalla sen jälkeen. Keskustelu lähti nyt jo väärille raiteille.

Dumbledore tarkkaili häntä puolikuulasiensa takaa. ”Vai niin. Istu ole hyvä.”

Sirius istuutui rehtoria vastapäätä ja laski hatun pöydälle. Hän huokaisi syvään.

”Vein sen tutkittavaksi luotettavaan, pimeään taikuuteen keskittyvään liikkeeseen. Sitä on todistetusti käpälöity. Tarkkaa aikaa ei pystytä sanomaan, mutta siinä on merkkejä pimeästä taikuudesta.”

”Pystytkö todistamaan sen?” Dumbledore kysyi mietteliäänä.

”Pystyn.”

”Hyvä on. Minä lupaan tutkia asiaa”, Dumbledore totesi. Siriuksen päässä alkoi kiehua. Hän puristi kätensä nyrkkiin.

”Mutta se ei ehdi odottaa!” Sirius yritti hillitä itsensä parhaansa mukaan. Dumbledore hymyili hänelle, risti kätensä edessään ja sulki silmänsä.

”Tarkoitat Harrya.” Se oli kysymys.

”Niin. Hänet lajiteltiin väärin.”

”Et selvästikään voi antaa asian olla.”

”En. En niin kauan, kun asia on korjattu. Et edes sinä voi odottaa koko vuotta tietäen, että joku oppilaistasi saattaa olla väärässä tuvassa! Minä tiedän sen!”

Dumbledore avasi silmänsä. ”Minä lupaan tutkia asiaa hetimiten. Mutta minä tarvitsen vedenpitävät todisteet siitä, että jonkinlainen vääryys on todellakin tapahtunut.”

”Minä tiedän, kuka on tämän takana.”

Dumbledoren kulmat kohosivat hieman. ”Näinköhän?”

Sirius mulkoili miestä hetken, mutta tyytyi sitten kohtaloonsa.

”Pidä minut sitten ajan tasalla.”

”Pidän kyllä.”

”Selvä. Näkemiin sitten.”

”Näkemiin, Sirius.”

Sirius nousi tuolilta, vilkaisi vielä viimeisen kerran hattua ja lähti sitten ovesta taakseen katsomatta. Tämän asian kanssa hän ei antaisi periksi. Mutta nyt hänellä oli jo kiire vastaanottamaan kummipoikansa joululomalle.

***

Harry astui ulos junasta ja näki heti tutun kolmikon odottamassa häntä leveästi hymyillen. Harry juoksi heidän syleilyynsä kiireen vilkkaa. Lily rutisti häntä kuin ei olisi tavannut poikaansa vuosiin.

”Voi rakas pieni, ihanaa saada sinut kotiin!”

”Äh, äiti, älä viitsi”, Harry yritti epätoivoisesti. Hänellä oli ollut ikävä vanhempiaan, muttei nyt sentään näin ikävä.

”Tulepas tänne palleroinen”, Sirius totesi äkisti ja veti hänkin Harryn syliinsä, joskin selvästi miesmäisemmin. Hän kaappasi Harryn toisella kädellä kainaloonsa ja pörrötti tämän hiuksia. Lopulta Harry pääsi vielä antamaan nopean halauksen isälleenkin. Seuraavaksi hän alkoi oikopäätä selittää kaikesta Tylypahkaan liittyvästä, mitä hänen mieleensä vain sattui pälkähtämään. Ohimennen Harry vielä vilkutti Ronille ja etsi katseellaan myös Dracoa, muttei nähnyt tätä missään.

He jatkoivat matkaansa ja innostuksissaan Harry ei huomannut vanhempiensa vaihtavan huolestuneita katseita, kun he huomasivat myös Nevillen kävelevän heidän edellään mumminsa kanssa. Sitä ei juuri kukaan muu tiennyt, mutta Neville oli tällä hetkellä koko maan tarkimmin vahdittu velho. Vielä asiaa ei oltu tuotu julki, mutta näytti pahasti siltä, että Voldermort oli tekemässä paluutaan.

Nelikko oli jo melkein päässyt kaikkoontumispaikalle, kun Harry viimein näki myös Dracon.

”Hei, Draco!” Harry huikkasi ja näki tämän kääntyvän häntä kohti. Draco nyökkäsi ja virnisti.

”Nähdään loman jälkeen”, Draco totesi ja kääntyi sitten vanhempiensa puoleen. Hänen vanhempansa olivat yhtä kalpeita kuin Dracokin ja kääntyivät pian katsomaan Harryn porukkaa. Harry oli aistivinaan Luciuksen kasvoilla inhoa. Hänen kylmät silmänsä tuijottivat suoraan kohti Siriusta ja sitten Jamesia. Miehet mittailivat toisiaan, kukaan ei kääntänyt katsettaan pois. Hetkellisesti Harry oli varma, että syttyisi jonkinlainen sota, mutta sitten koko omituinen välikohtaus oli ohitse ennen kuin kunnolla alkoikaan. Malfoyn perhe kaikkoontui ja niin tekivät myös Potterit perässä. Siriuksen oli palattava omiin puuhiinsa.

Illalla Harry makoili sängyssään ja kertoi vielä viimeisimpiä tarinoita koulusta. Hänen isänsä jaksoi kuunnella maltillisesti loppuun saakka. Kun Harry oli viimein lopettanut, huomasi hän isänsä otsan menevän ruttuun ja katseen muuttuvan hieman poissaolevaksi. Harry tiesi sen tarkoittavan sitä, että isä mietti tarkkaan seuraavia sanojaan, jos niitä ollenkaan tulisi.

”Mitä sinä mietit?” Harry sitten päätti kokeilla onneaan ja kysyi suoraan. Isä katsoi häntä suoraan silmiin ja laski kätensä Harryn olalle.

”Sinun ei ehkä ole hyvä kaveerata Dracon kanssa enää”, James totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Mitä? Älä nyt sinäkin, olen jo kuunnellut tarpeeksi Ronin marmatusta.”

”Miten voisitkaan ymmärtää. Et tiedä kaikkea. Ehkä sinunkin olisi jo aika kuulla”, James huokaisi ja aloitti, ”kuolonsyöjiä on edelleen liikkeellä. He eivät halua luovuttaa Peterin etsinnöissä. Juuri mitään ei ole annettu julkisuuteen, mutta… Kaikki merkit viittaavat siihen, että Voldemort ei olekaan lopullisesti poissa.”

Harry henkäisi. ”Missä se sitten on?”

”Kukaan ei tiedä. Eivät ilmeisesti edes kuolonsyöjät.”

”Mitä se sitten tarkoittaa? Ollaanko me vaarassa?”

”Ei vielä, ei Voldemort ole kiinnostunut meistä. Mutta Neville sen sijaan saattaa olla vaarassa, mikä altistaa samalla koko Tylypahkan vaaraan. Sinun täytyy olla varuillasi, Harry. Ja on entistä tärkeämpää, ettet tee mitään tyhmyyksiä. Lupaa minulle.”

”Mutta miten Draco tähän mitenkään liittyy? Siitähän koko keskustelu alkoi.”

James katseli taas poikaansa silmissään häivä surua. ”Harry… Dracon vanhemmat ovat vanhoja kuolonsyöjiä. Me olimme aikanaan heidänkin suurimpia vastustajiaan. Ymmärrät varmaan itsekin asian ongelmallisuuden.”

”Mutta minähän olen Luihuisessa!” Harry vingahti. ”Sehän on varmaan täynnä kuolonsyöjien lapsia! Isä, eihän minustakin tule kuolonsyöjää?”

”Ei tietenkään. Ei kukaan lapsista varmasti ole kuolonsyöjä, älä huoli. Mutta sinun on oltava varovainen. Älä kaveeraa liikaa Luihuisten kanssa. Me keksimme tähän kyllä ratkaisun, usko pois.”

Harry nyökkäsi urheasti, mutta siltä hänestä ei yhtään tuntunut. Hänestä tuntui kuin hänen altansa olisi juuri vedetty matto tai pikemminkin koko lattia. Miten hän voisi olla kaveeraamatta omien tupalaistensa kanssa? Hänhän nukkui käytännössä heidän vierellään joka yö.

”Koitahan nyt kuitenkin nukkua. Meillä on kaikkia siistejä juttuja suunnitteilla lomalle!” James totesi loppuun ja antoi pojalleen suukon otsalle. ”Hyvää yötä.”

”Öitä, isä”, Harry toivotti ja jäi sitten yksin huoneeseensa kaikkien kammottavien ajatustensa kanssa.

***

Severus Kalkaros istuutui rehtorin kanslian tuolille. Hän aavisti, miksi hänet oli sinne kutsuttu, muttei tietenkään voinut olla varma ennen kuin kuuli asian itse rehtorilta. Hän ei kuitenkaan ollut tyhmä. Kauan kadoksissa ollut lajitteluhattu oli kuin tyhjästä ilmestynyt takaisin hyllylle ja heti sen jälkeen häntä oli pyydetty kansliaan. Hän tuijotti rehtorin pöytää nenänvarttaan pitkin.

”Pyysit käymään”, hän sitten vain tyytyi toteamaan.

”Niin. Tiedät varmaankin syyn.”

Dumbledore odotti kärsivällisesti, mutta Kalkaros ei vastannut.

”Olet peukaloinut hattua, Severus. Hyvin pimeällä taikuudella.”

Kalkaros vavahti. Dumbledoren tyyli esittää asiat oli aina kylmännyt häntä. Dumbledore ei koskaan syyttänyt, eikä juuri kysellyt. Hän vain totesi, esitti asian kuten se oli. Kalkaros katsahti jalkoihinsa.

”Se ei ole sitä, miltä se näyttää.”

”Vai niin. Mitähän se sitten tarkalleen ottaen on?”

Kalkarosta inhotti, muttei hän nähnyt pääsyä pois tilanteesta.

”Pitääkö minun muistuttaa sinua meidän yhteisestä salaisuudestamme? Siitä pimeästä illasta, jona melkein menetit yhden rakkaimmistasi.”

Dumbledore oli varma, että Kalkaroksen kasvoilla kävi häivähdys vihasta. Pian ne olivat kuitenkin taas yhtä ilmeettömät kuin aina.

”Ei tarvitse”, Kalkaros mietti hetken ennen kuin jatkoi, ”hyvä on sitten. Minä sen tein. Minä loitsin hatun.”

”Niin arvelinkin”, Dumbledore huokaisi surumielisesti. Kalkaros oli hetken hiljaa ennen kuin sai sanottua asiansa.

”Tein sen hänen takiaan”, Kalkaros totesi apean haluttomasti.

”Lilyn?”

”Niin.”

”Tiedäthän sinä, etten voi hyväksyä tätä missään tilanteessa.”

Kalkaros kohotti nyt katseensa. Hänen silmänsä kipunoivat yhtä aikaa vihaa ja surua. ”Halusin päästä lähemmäs häntä. Auttaa hänen poikaansa. Paikata tekemiäni virheitä.”

”Ottamalla hänet tupaasi?” Dumbledoren äänessä kaikui hämmästys. ”Samalla kostit hänen isälleen, Siriukselle ja jopa Remukselle. He järkyttyivät kovasti.”

Sitä Kalkaros ei ollut valmis myöntämään. Hän ei ollut paha, hänen tarkoituksensa ei ollut kostaa. Mutta olihan se totta, että Lilyn poika oli aivan kuin kopio isästään. Rasittava, huonokäytöksinen, surkea taikajuomissa… Ja oli ollut enemmän kuin tyydyttävää nähdä Siriuksen raivoisa kiukku. Mutta ei, ei hän siksi ollut sitä tehnyt. Kalkaros jäi tuijottamaan maata.

”Minun pitäisi erottaa sinut”, Dumbledore totesi tyynesti.

”Niin pitäisi.”

”Mutta minä en tee niin.”

”Niin”, Kalkaros totesi. ”Etkö?”

”En. Minä tarvitsen sinut lähelläni juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen. Piirtosi?”

Kalkaros nyökkäsi. ”Se vahvistuu jatkuvasti.” Hän kosketti automaattisesti käsivarttaan.

”En myöskään halua antaa Siriukselle syytä murhata sinua.” Dumbledore oli hetken hiljaa. ”Mutta en voi hyväksyä sitä, että Potter on lajiteltu väärin perustein.”

Kalkaros nyökkäsi jälleen. ”Tiedän.”

”Meidän on järjestettävä uusi lajittelu heti lukukauden alussa. Siitä tulee iso mellakka. Tarvitaan riittävän hyvä selitys. Ja siinä sinä saat auttaa minua.”

"Teen mitä vain.”

”Tiedän. Siksi minä en sinusta luovukaan.”