tiistai 28. helmikuuta 2012

LUKU 2

Dudleyn syntymäpäivä

Kun Harry oli vihdoin saatu nukutettua uudelleen, James herätti varovasti Lilyn ja sitten he istahtivat väsyneinä sohvalle. Kumpikaan heistä ei osannut sanoa oikein mitään, sillä heidän tunteilleen ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja. Viimein James kuitenkin nousi ylös ja rikkoi hiljaisuuden. ”Menen lähettämään pöllön Dumbledorelle”, James totesi ja lähti kävelemään työhuoneeseensa. Siellä hän kaivoi esiin pergamenttikäärön sekä sulkakynän, ja alkoi kirjoittaa.

Albus,

Ymmärrän, ettet voi paljastaa Siriuksen olinpaikkaa, mutta pystytkö silti välittämään minun viestini hänelle? Tämä on tärkeää, sillä tahtoisin kuulla tapahtuneen myös hänen suustaan – tai edes kynästään. Jos on mitenkään mahdollista, voisitko pyytää häntä kirjoittamaan minulle heti, kun hän saa tämän kirjeen, sillä haluaisin lykätä kaiken tapahtuneen pois mielestäni mahdollisimman pian.
Kiitos.

James

James taitteli vielä kirjeen hieman epäsiististi ja kiinnitti sen sitten pöllönsä jalkaan. Lopuksi hän vielä avasi ikkunan, jotta pöllö pääsi lentämään tiehensä. Hän katseli pöllön lentoa ja mumisi: ”Tule sitten nopeasti takaisin”.

Päivittäin James istui ikkunan ääressä odottaen kärsimättömänä vastausta, tai edes lisää tietoa, mutta kului kokonaiset kaksi viikkoa ennen kuin Jamesin odotus palkittiin. Kun pöllö siis viimein lehahti ikkunasta, James suorastaan syöksyi sen kimppuun ja ryhtyi lukemaan kirjettä.

Terve James,

kaikki on ok. Tämä paikka, jossa olen, on upea. Ruokaa on yllin kyllin ja minusta pidetään parempaa huolta kuin ikinä ennen. En taida oikeastaan lähteä täältä koskaan, vaikka Dumbledore ei näyttänyt kovin ilahtuneelta, kun ilmoitin sen hänelle. No, joka tapauksessa, kysyit minunkin versiotani tapahtumista, enkä voi kertoa sinulle yhtään sen enempää kuin Dumbledorellekaan. Mutta jos siitä huolimatta haluat tietää, niin tässä sitä tulee sitten.

Olin sinä nimenomaisena (karmivana, hyytävänä ja pimeänä) iltana yksin kotona. Osasin odottaa, että tiedät-kai-kuka tulisi vierailulle. Siitä Dumbledore oli kyllä pitänyt huolen. Harmi vain, että hänen mielestään ei ollut viisasta järjestää minulle suojaa, sillä pimeyden lordi olisi tavoittanut minut kuitenkin. Ehkä hän olikin oikeassa, mutta ainakin minulla olisi vielä ulko-ovi, jos olisin saanut edes vaihtaa paikkaa.

No, kuitenkin, niin siinä sitten lopulta kävi. Herra iso paha vinosilmä tuli sisään talooni (eikä vaivautunut edes koputtamaan, voitko kuvitella) ja kidutti minua. Hän teki selvästikin kaikkensa, jotta olisin paljastanut teidän olinpaikkanne, mutta minäpä pidin pintani, enkä kertonut mitään. Siitäpä hän sitten vähän menetti hermonsa ja uhkasi lopulta tappaa minut, mutta silloin Peter Piskuilan (kaikki kiitos ja kunnia hänelle) ilmaantui paikalle. Tiedät-kai-kuka oli ymmällään ja kiinnitti sekunnin murto-osan liikaa huomiota häneen. Silloin minä ajattelin, että olisi varmaan hyvä hetki ottaa hatkat. En tiennyt, olisiko Dumbledore halunnut minun jäävän sinne, mutta olisitko sinä jäänyt? Onneksi en voi kuulla vastaustasi, koska pahoin pelkään, että olisit. Älä kuitenkaan pidä minua surkeana pelkurina. En olisi mitenkään voinut selvitä sieltä hengissä, enkä myöskään auttaa Peteriä. Anteeksi.

Kuitenkin aiheeseen palatakseni.. Heti kun olin kaikkoontunut, olisin halunnut tulla teidän luoksenne. Mutta jokin minussa sanoi (varmasti kauan kadoksissa ollut viisaampi puoleni), ettei se olisi hyvä ajatus. Niinpä yritin tavoittaa Dumbledoren ja jotenkin ihmeessä onnistuinkin siinä. Kerroin hänelle heti, mitä oli tapahtunut, mutta tapansa mukaan hän vain mumisi jotain outoa ja katosi.

Siihen minä sitten jäin yksin tönöttämään tietämättä mitä tehdä tai mihin mennä. Ja juuri kun aioin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti käyttää aivojani, joku ilmiintyi luokseni ja nappasi minut mukaansa. Ja tänne minä sitten päädyin, tähän mukavan kotoisaan turvapaikkaani.

Eli valitettavasti minun kertomani ei ole kummoinen. En osaa sanoa miksi tai miten Peter tuli luokseni, mutta olen hänelle ikuisesti kiitollinen. En osaa myöskään sanoa, miksi tiedät-kai-kuka ei sitten vieraillutkaan teidän luonanne. Enkä osaa sanoa, miksi se toinen poika saikin surmansa Harryn sijaan, vaikka minusta kyllä tuntuu, että Dumbledore saattoi kertoa sinullekin arveluistaan.

Mutta se siitä tarinasta. Kun tässä lähiaikoina joudun lähtemään turvapaikastani (jotenkin minusta vain tuntuu siltä, että minut potkitaan ulos vaikka väkisin), tulen käymään ensimmäisenä teidän luonanne. Minulla on Harrylle yllätys (valitettavasti se ei ole Voldun hiustupsu, vaikka ajatus minua vähän houkuttikin). Olen varma, että hän pitää siitä.

Pysykää yhtenä kappaleena,

Sirius

James tuijotti viestiä hymyillen. Hän tiesi nyt varmasti, että Sirius oli täysin kunnossa, koska ei tämä muuten olisi pystynyt vitsailemaan tuttuun tapaansa, ei etenkään Voldemortista. Jamesia tosin myös harmitti hieman, koska Sirius ei sittenkään osannut kertoa enempää tapahtumista.  Toisaalta se oli myös hyvä asia, sillä hän tiesi nyt sen, ettei Sirius ollut joutunut kestämään kauan kidutusta tai ylipäätään Voldemortin seuraa.

James taitteli kirjeen takaisin kasaan ja harppoi sitten portaat ylös työhuoneeseensa. Hän nosti varovasti yhtä huoneen lattialaudoista paljastaen salakätkön, ja veti sieltä esiin epämääräisen laatikon.
James tuijotti rasiaa hetken ja avasi sen sitten huokaisten. Hän asetti juuri saamansa kirjeen muiden papereiden joukkoon ja sulki sitten kannen. Hän toivoi, että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän joutuisi katsomaan laatikkoa. Että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän joutuisi edes miettimään mitään, mikä liittyi laatikon sisältöön. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin aavisti, että vielä koittaisi päivä, jolloin hänen olisi pakko kertoa Harrylle kaikki ja silloin laatikosta olisi enemmän kuin hyötyä.
***

”Harry, oletko nähnyt isän työsalkkua missään?” Jamesin ääni kantautui Harry Potterin korviin, kun hän vielä nukkui tyytyväisenä ja unisena omassa huoneessaan. Hän ei millään jaksanut avata silmiään ja vastata. Isä löytäisi laukun ihan itsekin muutamalla hassulla loitsulla, Harry ajatteli. Niinpä hän vain käänsi kylkeä, veti peiton tiukemmin ympärilleen ja etsi käsi haparoiden pehmoleluaan, joka oli täydellinen kopio kultasiepistä, joskin tietysti paljon pehmeämpi ja isompi.

Pian Harryn unet kuitenkin taas keskeytyivät, kun Lily koputti hänen oveensa ja avasi sen raolleen. Harry veti tyynyn tiukasti korviensa ympärille. Hän ei halunnut herätä vielä.
”Harry kulta, nousisitko jo ylös?” hänen äitinsä kysyi lempeästi oven raosta. Harry nousi väkisin istumaan, silmät umpeen muurautuneina ja katsoi sitten äitinsä suuntaan.
”Äiti kiltti, vielä viisi minuuttia”, hän mutisi.

Lily katseli hetken poikaansa, muttei voinut olla taas heltymättä. Harry osasi olla syötävän suloinen halutessaan. ”Hyvä on, mutta sen jälkeen raahaan sinut alas vaikka korvasta roikottaen”, Lily totesi ja sulki oven perässään.

Lilyä odotti alhaalla valtava pyykkivuori, joten hän suunnisti saman tien kodinhoitohuoneeseen. Ikävä kyllä hän ei päässyt eteistä pidemmälle, sillä hänen miehensä puki siellä työvaatteita kauhealla kiireellä puoliksi kiroillen, eikä Lily voinut olla naurahtamatta näylle. Silloin James kohotti katseensa.

”Minulla on hirveä kiire. Oletkohan sinä sattunut näkemään laukkuani?” James kysyi toiveikkaana.
”Ei, en ole”, Lily sanoi Jamesin harmiksi, mutta virnisti sitten, ”mutta saatan kyllä osata muutaman ihan hyödyllisen loitsun.”

James katseli häntä hetken ihmeissään ja tajusi vasta sitten itsekin typeryytensä. Nolona hän heilautti kerran sauvaansa ja mumisi samalla ”tulejo työsalkku”, eikä mennyt kuin muutama hassu sekunti, kun laukku jo liihotti ilman halki suoraan Jamesin syliin.
”Kiitos”, James sanoi kiireesti ja antoi pusun vaimonsa poskelle, ”mutta nyt minun on oikeasti kiiruhdettava.” Ja niine hyvineen James olikin jo kadonnut ulos ovesta.

Lily suuntasi askeleensa pesukoneelle. Taaskaan ei tarvittu kuin sauvan heilautus, kun vaatteet olivat jo sisällä koneessa peseytymässä. Tyytyväisenä itseensä Lily lähti keittiöön. Hän tekisi hänelle ja Harrylle oikein maittavan aamiaisen ennen kuin he menisivät käymään hänen siskonsa luona.

Lily ahersi aikansa ja oli saanut juuri katettua pöydälle pekonia ja munakasta, sekä jogurttipurkin, kun Harry löntysti keittiöön laahaavin askelin. Hän istahti tuolille edelleen väsyneenä, eikä ollut jaksanut edes vaihtaa pyjamaa päältään. Lily katseli häntä hymyssä suin ja totesi sitten: ”Olet ihan kuin isäsi aamuisin. Harmi, että olet perinyt häneltä kaikki hänen huonoimmat piirteensä.”

Harry nosti katseensa äitiinsä ja vastasi tälle ääni vielä käheänä. ”En minä ole perinyt häneltä kaikkia huonoja piirteitä, äiti. Kuten isä, minäkin olen maailman paras lentäjä, vaikka olenkin vasta kuusi!” Harry tuumasi innoissaan ja katseli sitten ulos ajatustensa saattelemana. Hän tosiaan oli ikäisekseen hyvä lentäjä ja lensikin siksi aina kun sai siihen mahdollisuuden. Hänen luutansa tosin oli lastenmallia, eikä noussut kuin muutaman metrin korkeuteen.

”Voinko mennä kohta taas lentämään?” hän kysyi äidiltään vilkuillen pihalle toiveikkaana.
Lilyä harmitti, että hänen täytyi tuottaa pojalleen pettymys. Hän tiesi, että Harry vihasi Dursleyn perhettä ihan yhtä paljon, kuin Dursleytkin vihasivat heidän perhettään. Petunia oli silti hänen siskonsa, eikä hän halunnut katkaista suhdettaan tähän kokonaan, vaikka Petunia puolestaan olisikin tehnyt sen oikein mielellään.
”Ei Harry. Me menemme tänään minun siskoni luo”, Lily totesi Harrylle ja yritti katsoa tätä oikeasti pahoillaan.

Harryn silmät pullistuivat päästä.  Hän vihasi Dudleyta, eikä Petuniakaan kuulunut hänen suosikkeihinsa. Vernoniakin Harry sieti vain siksi, että pelkäsi joutua tämän kanssa vastakkain.
"Äiti, huijaatko sinä?” Harry yritti epätoivoisena, vaikka tiesi, ettei äiti huijannut. Sen näki hänen ilmeestään.
”En Harry, valitettavasti. Tänään on Dudleyn syntymäpäivä ja me viemme hänelle lahjan, koska -”
”Koska Dudley on niin mukava ja kiltti poika ja minäkin saan heiltä aina lahjan. Kuten viime vuonnakin, kun sain pussillisen Dudleyn vanhoja vaatteita, jotka kaiken lisäksi sopivat paremmin isälle kuin minulle”, Harry valitti katkerana keskeyttäen äitinsä. Lilyn kasvoilla käväisi huoli ja sitten hän katsoi Harrya sympaattisesti.

”Minä tiedän, että he kohtelevat sinua ja meitä muitakin huonosti, mutta Petunia on minun siskoni ja sinun tätisi”, Lily sanoi nuhtelevaan sävyyn, ”ja sinä tiedät, että me emme ole samanlaisia kuin he. Vaikka he kuinka tekisivät kaikkensa pysyäkseen meistä erossa, me emme anna periksi. Me olemme heille ystävällisiä niin kauan, että hekin vielä joskus ovat ystävällisiä meille. Ja sinun ei sentään tarvitse asua heillä, Harry. Vain yksi vierailu pari kertaa vuodessa”.

Lily katsoi vielä lopuksi Harrya kuin painottaen, ettei asiasta enää keskusteltu, ja kääntyi sitten takaisin lieden puoleen nostaakseen loputkin pekonista pöydälle. Harry irvisti ja mutisi sitten itsekseen: ”Jos minä joutuisin asumaan siellä, tekisin kyllä heti selväksi, että minua ei mitkään jästit pompottele”. Ikävä kyllä Lily kuuli sen ja kääntyi sitten oikeasti vihaisen näköisenä ympäri.

”Minä kuulin tuon, Harry, joten katsokin, että se oli viimeinen kerta, kun sanot noin. Tässä talossa ei haukuta taikomatonta väestöä. Ja kun olet syönyt tarpeeksi, voitkin sitten lähteä vaihtamaan vaatteesi, jotta pääsemme joskus lähtemään. Ja katsokin sitten, että laitat heidän kaltaistensa vaatteet”.

Harry tuijotti Lilyä kiukkuisena ja nousi sitten pöydästä.
”Söin jo ihan tarpeeksi”, hän totesi päättäväisenä ja lähti omaan huoneeseensa tömistellen rappuset ylös tarpeettoman kovaäänisesti. Jos hän ei saisi jäädä kotiin, hän ainakin varmistaisi, etteivät he viipyisi kauan.

Lily odotti Harrya ulkona, sillä tämä oli vielä syöksynyt sisälle hakemaan Dudleyn lahjaa. ”Täytyyhän minunkin serkulleni jotain antaa”, hän oli vain huudahtanut ja kadonnut sitten ovesta. Lily ei edes viitsinyt kysyä, mitä Harry oli aikeissa kääriä lahjapakettiin. Todennäköisesti Harry ei kuitenkaan sitä hänelle kertoisi, eikä se voinut olla mitään kovin järkyttävää.

Pian Harry jo tulikin takaisin ja sulki oven perässään. Hän tunki jonkin siniseen lahjapaperiin käärityn pitkulaisen paketin viittansa alle ja totesi sitten: ”No niin, valmiina ollaan!”

Lily katseli poikaansa hymyillen, mutta päätti sitten kuitenkin huomauttaa tälle ties kuinka monennen kerran, että Dursleyt eivät pitäneet mistään velhomaailmaan liittyvästä, joten Harryn olisi parasta käydä vaihtamassa velhonkaapunsa jästivaatteisiin.

Harry vain kohautti olkiaan vastaukseksi ja lähti kävelemään tottuneesti syrjäiseen nurkkaan, josta he yleensä ilmiintyivät muualle. Lily ei viitsinyt palata asiaan sen enempää, sillä hän tiesi, ettei se kuitenkaan auttaisi mitään. Huokaisten ja päätän pudistellen, hän lähti poikansa perään ja otti tätä sitten kädestä, jotta he voisivat yhdessä kimppailmiintyä.

Pian he jo seisoivatkin Dursleyn talon lähellä pimeällä kujalla, josta kukaan ei voinut nähdä heitä. Lily varmisti vielä, ettei kukaan katsonut ja hoputti sitten Harrya seuraamaan perässä. He kävelivät pisin puhdasta katua, jota reunustivat monet hienot ja melko uudet talot. Nurmikot olivat lähes moitteettomassa kunnossa ja autot olivat kuin suoraan tehtaalta tuotuja. Lily tuhahti itsekseen niin, ettei Harry kuullut ja sitten he olivatkin jo Dursleyden oven takana soittamassa ovikelloa.

Ovi avattiin niin nopeasti, että olisi voinut luulla Petunian olleen sen takana odottamassa. Lily väänsi kasvoilleen hymyn ja töytäisi Harrya kevyesti kylkeen, jotta tämä tekisi samoin. Harrya ärsytti tällainen turha teeskentely, mutta äitinsä mieliksi hän kuitenkin hymyili. Petunia toivotti heidät tervetulleeksi hieman kolkosti ja arasti ja väistyi sitten tieltä, jotta he pääsivät ojentamaan Dudleylle lahjansa.

Lily meni ensimmäisenä ja yritti halata Dudleyta, mutta tämä astui monta askelta taaksepäin ja katseli sitten peloissaan äitiään. Petunia ei edes yrittänyt rohkaista Dudleyta, vaan tokaisi tylysti: ”Lahjat voi jättää keittiön pöydälle”. Lily ei viitsinyt väittää vastaan vaan lähti viemään lahjaansa pöydälle. Harry kuitenkin totesi virne naamallaan: ”Minä annan lahjani vain suoraan Dudleylle. Ehkä voisit näyttää minulle uusia tavaroitasi Dudley, niin voisin antaa lahjani siinä samalla?”

Harry nautti siitä, kun Dudley vinkaisi kauhuissaan ja katseli taas äitiään. Ennen kuin Petunia kuitenkaan ehti sanoa mitään, Lily vastasi kiireesti: ”No mutta sehän on loistava idea! Menkää te pojat touhuamaan omianne, niin me jutellaan mukavia Petunian kanssa. Vai mitä, sisko?” Petunia katsoi Lilyä hirmuinen ilme kasvoillaan, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut väittää vastaan. Ehkä hän näki taikasauvan pilkistävän Lilyn kaavun alta ja päätti siksi pitää suunsa kiinni.
Aikuiset lähtivät olohuoneeseen ja Harry kuuli Lilyn sanovan tekopirteästi: ”Hei Vernon, kuinkas ovat bisnekset sujuneet?”

Harry ei kuitenkaan kuunnellut enempää vaan lähti muina miehinä kävelemään ylös portaita Dudleyn huoneeseen. Hän tiesi Dudleyn seuraavan perässä, sillä tämä ei päästäisi häntä yksin sörkkimään tavaroitaan.

Harry avasi varovasti Dudleyn huoneen oven ja astui sitten sisään sekaiseen ja tavarantäytteiseen huoneeseen. Hän tuhahti Dudleyn alkeellisille leluille ja seinällä oleville liikkumattomille kuville. Sitten hänen silmiinsä osui monenlaisia rikkinäisiä tavaroita.

”Kuule, minun äitini korjaisi tuollaiset hetkessä”, Harry totesi ja katsoi sitten Dudleyta, joka oli saanut hieman lisää rohkeutta tietäessään, että Harry ei osannut vielä taikoa, eikä tällä ollut edes taikasauvaa.
”Kyllä minunkin isäni osaa tuollaisen korjata, mutta hänen ei tarvitse, koska hänellä on rahaa ostaa ihan uusi”, Dudley vastasi uhmakkaasti ja Harry vain naurahti.
”Niinpä kai”, hän sitten totesi ja istahti maahan.

Dudley katseli häntä osin vihaisena, osin pelokkaana, mutta toisaalta myös uteliaana. Hän ei saanut silmiään irti Harryn taskusta pilkottavasta lahjakääreestä. Harrykin huomasi sen ja otti lahjan taskustaan heittäen sen serkulleen.

”Hyvää synttäriä Duddeli”, Harry toivotti ja odotti pojan reaktiota.
Dudley vetäisi kääreen lahjan päältä ja otti sitten käteensä sieltä ilmestyneen kuivahtaneen ja pienen puunoksan. Hän tuijotti sitä tyrmistyneenä.
”Onko tämä sinusta hauskaa vai?” hän totesi uhmakkaasti, kun Harry hymyili tyytyväisenä.
”Ei, se on taikasauva”, Harry sanoi ja iloitsi, kun huomasi Dudleyn järkyttyvän ja heittävän risun menemään. Tästä se alkaa, Harry ajatteli ja oli oikeassa.
”Äitiiiiiii! Äiti! Tule heti tänne!” Dudley huusi kauhuissaan, ja pian kuuluikin jo askelia, kun kaikki rynnistivät yläkertaan.

Petunia saapui ensimmäisenä ja kahmaisi Dudleyn hysteerisenä syliinsä.
”Mikä hätänä pikku Duppelipuppeli?” hän kysyi huolissaan ja sai hädin tuskin selvää Dudleyn vastauksesta.
”Harry toi minulle taikasauvan”, Dudley itki kauhuissaan. Petunia loi Harryyn murhaavan katseen, muttei silti sanonut mitään.
”Toitko tosiaan, Harry?” Lily kysyi sitten väsyneenä. Harry katsoi häntä viaton ilme kasvoillaan.
”Toin vain ränsistyneen kepin. Ajattelin sen sopivan hänen terraarioonsa, mutta hän luuli sitä taikasauvaksi!” Harry selitti kaikille, muttei kukaan tuntunut uskovan häntä. Lilykin tiesi Harryn valehtelevan, muttei jaksanut väittää vastaan. Dudleyn itkiessä Petuniaa vasten ja Vernonin heilutellessa vihaisena nyrkkejään Lily päätti, että oli aika lähteä.

”Kiitos vain kahvista ja anteeksi”, hän totesi ja veti sitten Harryn perässään alakertaan ja suoraan ulos talosta. Lily ei puhunut mitään koko sinä aikana, kun he kävelivät ilmiintymispaikalle ja päätyivät kotiin. Harry pelkäsi hänen olevan todella vihainen, eikä siksi uskaltanut sanoa itsekään mitään. Viimein Lily kuitenkin avasi suunsa. 

”Harry, se oli todella, todella typerästi tehty. Sinä tiedät, että he vihaavat kaikkea taikuuteen liittyvää”, Lily aloitti ja keskeytti Harryn tietäen, mitä tämä aikoi väittää vastaan, ”Ja sinun on ihan turha väittää, ettetkö olisi sanonut Dudleylle sen olevan taikasauva. Dudley ei olisi muuten osannut aavistaakaan mitään sellaista.”

Harry katsoi maahan syyllisenä, vaikka toisaalta hän olikin iloinen, että hän oli päässyt näin pian takaisin kotiin. Lily ei ilmeisesti aikonut torua enempää, joten Harry kohotti varovasti katseensa ja sanoi sitten: ”Anteeksi äiti. En tee niin uudelleen.”

Lily katsoi häntä ensin vihaisena, mutta pörrötti sitten hänen hiuksiaan ja huokaisi syvään: ”Minun olisi vain pitänyt antaa sinun jäädä kotiin. Voit mennä nyt lentämään jos tahdot, mutta tule sitten ajoissa syömään.” Harryn kasvoille levisi hymy, kun hän syöksyi vaihtamaan vaatteitaan ja etsimään luudanvarttaan. Hän tiesi olevansa hieman ilkeä, muttei voinut olla ajattelematta, että Dudley oli saanut vain ansionsa mukaan. Kerrankin näin päin.
 
Luku päivitetty 22.7.2013
Korjailtu lähinnä kirjoitusvirheitä ja tönkköjä kohtia.

3 kommenttia:

  1. Loistavasti kirjotettu :)) aion lukee tottakai kaikki nää mitkä oot tähän asti kirjottanut, mut ompa Harrystä tullu itserakas ja manipuloiva kakara....Oli pakko sanoo toi, mut se on totta ku lukee tota yllä olevaa tekstiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 28.3.2012 klo 20.29

      Silleen sitä tuppaa käymään ainoiden lapsien kanssa. ;D Etenkin kun on vielä super suojelevat ja lässyttävät vanhemmat ja kummisetäkin siihen päälle.

      Poista
  2. (myöhässä olen) Todella hyvä tarina! Mutta tuli vaan mieleen että James voisi surra enemmän Peteriä ja kiinnitin huomiota siihen että kirjeessä Sirius sanoi Peter Piskuilan eikös he olleet hyviä ystäviä? Eli Sirius voisi sanoa vaikka Matohäntä?

    VastaaPoista