tiistai 28. helmikuuta 2012

LUKU 3

Viistokuja

”Miten niin en saa vieläkään tulla mukaan?” Harry kyseli isältään lähes kymmenettä kertaa. James polvistui hänen eteensä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja loi häneen sitten turhautuneen katseen.

”Koska Viistokujalla liikkuu kaikenmaailman epäilyttäviä voroja. Se ei ole noin pienten lasten paikka”, James yritti selittää pojalleen, mutta tämä vain vänkäsi vastaan.
”En minä ole mikään pieni poika. Täytän pian seitsemän ja minä kuulin, kun te puhuitte äidin kanssa, kuinka näit viimeksi jonkun Weasleyn herran ja tämän nuorimman pojan siellä!” Harry intti päättäväisenä ja irrottautui Jamesin otteesta.
”Harry, Weasleyn herralla sattuu olemaan hieman enemmänkin kuin vain yksi poika, eikä nuorimmainen silloin välttämättä tarkoita pientä. Sitä paitsi -” James aloitti huokaisten, mutta Lily keskeytti hänet yllättäen.
”Minusta Harry voi lähteä mukaasi”, Lily totesi ja jatkoi ennen kuin James ehti väittää vastaan, ”mitään vaaraa ei ole ollut kuuteen vuoteen. Viistokujalla on taatusti turvallista ja jos ei olisi, meitä olisi varoitettu.”

James katseli vaimoaan kiukkuisesti, kun tämä sillä tavalla asettui häntä vastaan. Sitten hän katsoi Harrya, jonka silmät olivat yhä kosteat, mutta myös uteliaat keskustelun saaman käänteen takia. Harry ei tosin ymmärtänyt Lilyn puheesta mitään muuta kuin sen, että hän taisi sittenkin saada mahdollisuuden, mutta se riitti hänelle.

Kun kukaan ei sitten vähään aikaan sanonut mitään, Harry päätti rikkoa hiljaisuuden:
”Niin isä, siinäs kuulit. Meitä olisi varoitettu.”
Jamesin ilme muuttui väkisinkin huvittuneeksi, kun hän katseli pientä poikaansa, joka piti määrätietoisesti käsiään puuskassa ja yritti näyttää vaikutusvaltaiselta.
”Hyvä on, lupaan harkita asiaa, mutta puhun ensin äidin kanssa”, James sitten viimein totesi ja huikkasi päällään olohuonetta kohti, jotta Lily ymmärtäisi seurata häntä sinne.

Lily ehti hädin tuskin sulkea ovet perässään, kun James jo aloitti: ”Sinun ei olisi pitänyt sanoa noin. Harry olisi antanut viimein periksi.”
Lily katsoi miestään kasvoillaan yhtä päättäväinen ilme kuin Harrylla oli hetki sitten ollut.
”Entä sitten, vaikka olisikin? Sinä kuulit kyllä, mitä Harry itsekin sanoi. Hän on kohta jo seitsemän, eikä ole vielä kertaakaan käynyt Viistokujalla. Tuo sinun suojelusi menee ihan överiksi”, Lily selitti jääräpäisenä.
”Miten niin överiksi? Minä en vain halua, että menetän hänet vain siksi, että otan hänet mukaan Viistokujalle tarpeettomille reissuille”, James väitti vastaan ja kohotti hieman ääntään. Lily pudisti päätään epäuskoisena.
”Kuuntele nyt itseäsi. Mihin ihmeeseen olet kadottanut kaiken entisen rohkeutesi ja hauskuutesi? Tiedät-kai-kuka ei ole tulossa takaisin vain sormia napsauttamalla, eikä hän varmasti syöksy ensimmäisenä Harryn kimppuun. Ja vieläpä Viistokujallako? Minusta Harry on tarpeeksi vanha lähtemään mukaasi ja sinunkin olisi jo aika tajuta se.”

James katseli vaimoaan mietteliäänä ja istui sitten tuolille. Kului pitkä tovi ennen kuin James oli saanut ajatella asiaa tarpeeksi, eikä kumpikaan puhunut sinä aikana mitään.

”Olet kai oikeassa. En minä voi ikuisesti häntä piilotella tai suojella”, James totesi viimein, mutta hänen kasvoiltaan pystyi yhä aistimaan huolestuneisuuden.
”Niin juuri”, Lily nyökkäsi ja hymyili, ”ja olethan sinä sentään aurori, vaikkei sitä sinusta kyllä aina uskokaan, joten etköhän sinä ole kyllin pätevä katsomaan Harryn perään olitte te sitten missä tahansa.”

James nousi taas seisomaan ja nyökkäsi sitten itsekin: ”Joo, näin on. Mutta taidan silti kysyä Siriusta mukaan.”

Hetken päästä Harry jo astelikin omahyväisenä isänsä ja tyylikkäästi pukeutuneen kummisetänsä välissä Vuotavaan Noidankattilaan. Hän katseli innoissaan ympärilleen ja olisi tarvinnut lisäsilmiä, jotta olisi pystynyt näkemään kaiken ympärillään, eivätkä he olleet vielä päässeet edes Viistokujalle asti. Tämän siitä sai, kun hänen maailmansa oli tähän asti rajoittunut vain sukulaisten ja ystävien koteihin, ja joskus vahingossa jopa muutamaan lähikauppaan.

Seuraavaksi Harry kohdisti katseensa baaritiskiin. Sen takana seisoi kumararyhtinen mies, jonka hymyillessä Harry vavahti hieman. Hän tarrasi Siriusta hihasta ja kysyi ihmeissään: ”Miksi tuolla miehellä ei ole hampaita?”

Sirius katsahti häntä huvittuneena ja raapi sitten lyhyttä mustaa tukkaansa kuin miettien jotakin ankarasti. ”Koska Viistokujan portilla vartioi paha peikko ja Tom sai siltä kerran turpiinsa. Sitä ei katsos kannata suututtaa, sillä siitä se aina hermostuu ja lyö valtavalla -”, Sirius selitti lopulta, mutta vaikeni huomatessaan Jamesin murhanhimoisen ilmeen.
”No älä nyt James, mihin sinun kaikki hauskuutesi on kadonnut?”
”Ei mihinkään, minä vain muistelin sitä yhtä kertaa, kun se melkein löi sinua nuijallaan”, James ryhtyi mukaan leikkiin ja virnisti.

Harry katseli heitä kumpaakin silmät pyöreinä. Hänestä tuntui, että he valehtelivat, mutta miksi he olisivat niin tehneet? Hänen pitäisi varmaankin olla varuillaan ja niin hän sitten tekikin, kun he viimein pääsivät Vuotavan Noidankattilan takapihalle ja naputtivat taikasauvalla kolmatta tiiltä vasemmalta.

Harry jäi kauas muiden taakse ja kurkki sitten pelokkaana heidän eteensä muodostuvan holvikaaren läpi. Hänen hämmästyksekseen Sirius ja James räjähtivät molemmat nauramaan, mutta Harry ei ymmärtänyt miksi. Oliko peikko huumorimiehiä? Harry päätti, että oli, ja alkoi sitten itsekin nauraa kovaäänisesti, mikä tietysti vain yllytti Jamesia ja Siriusta.

Kun he kaikki kolmet olivat vihdoin päässeet naureskellen läpi portista, Harry huomasi, ettei mitään peikkoa ollutkaan missään. Häntä harmitti, kun häntä oli sillä tavalla huijattu ja hän aikoi myös näyttää sen, mutta vilkaistessaan kerran ympärilleen hän unohti jo päätöksensä.
Hänen eteensä avautui värikäs ja eloisa kuja, jota reunustivat monet mielenkiintoisen ja myös pelottavan näköiset kaupat ja kojut. Harry pysähteli välillä tuijottamaan erivärisissä liemissä lilluvia silmiä, välillä kokoa vaihtavia vaatteita ja välillä omituisia eläimiä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta silti hän ei ehtinyt näkemään kaikkea haluamaansa.

Hän ei voinut ymmärtää, miten häneltä oli voinut jäädä niin paljon näkemättä, vaikka hän olikin elänyt taikamaailmassa koko pienen ikänsä. Hän arveli, että jästisyntyiset varmasti pyörtyisivät siellä ensimmäistä kertaa.

Hän yritti vähän väliä saada isänsä tai edes Siriuksen mukaan erikoisiin ja hauskoihin kauppoihin, mutta turhaan. Hänelle ei edes suostuttu kertomaan, mihin he olivat menossa. Se oli varmasti taas vain hauskaa Siriuksen ja hänen isänsä mielestä, mutta Harrya se ärsytti. Hän kuitenkin aikoisi vaatia oman osansa reissusta heti tilaisuuden tullen, joten hän ei hoputtanut ketään vaan käveli kiltisti perässä.

Pian he olivat kävelleet kadun päähän ja heidän eteensä kohosi valtava valkoinen marmorinen rakennus.
”Vau”, Harry henkäisi ihastuksissaan, ”onko tuo Irveta?”
”Jep. Ja sinne me ollaan menossa”, James vastasi hänelle johdattaen heitä sisälle ja mennen sitten suoraan tiskille.

Harry ja Sirius jäivät seisomaan taka-alalle, josta Harry vain tuijotti ihmeissään suunnilleen hänen mittaisiaan otuksia, joiden täytyi olla maahisia. Hän oli luullut, että Sirius oli huijannut häntä, mutta ne olivat sittenkin todellisia.

”Sirius! Mikset sinä sanonut, että maahisia on oikeasti olemassa?” Harry kysyi häneltä, kun he hetkeä myöhemmin odottivat Jamesin tuloa.
”No sanoinhan minä, mutta sinä et vaan uskonut minua. Se on kummallista, koska yleensä minä kyllä puhun totta”, Sirius vastasi hänelle mietteliäänä ja Harry naurahti hänen sanoilleen.
”No etkä puhu”, Harry väitti sitten vastaan ja jatkoi nyrpeänä, ”huijaat aina.”
Sirius yritti vastata hänelle, mutta silloin joku vihaisen näköinen maahinen käveli heitä kohti ja ilmoitti kovaan ääneen, että heidän tulisi pitää pienempää ääntä. Se alkoi naurattaa heitä vain enemmän ja viimein maahinen menetti lopullisesti hermonsa ja patisti heidät pihalle.
”Nähdään ulkona James”, Sirius vielä huikkasi naurunsa lomasta, vaikka James olikin jo kadonnut maanalaisiin tunneleihin. 

”Ihmeellisiä tiukkapipoja nuo maahiset. Ehkä ne ei tykänneet siitä, että luulit niiden olevan taruolentoja”, Sirius pohti ääneen, kun he olivat päässeet ulos rakennuksesta. Sitten hän katsoi Harrya, mutta hänen tilallaan olikin enää vain tyhjää.
”No voi hemmetti, mihin se nyt jo katosi?” Sirius ihmetteli ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Ei häntä itseään pelottanut, Harry oli viisas poika, mutta James saattaisi tappaa hänet siihen paikkaan, kun kuulisi Harryn kadonneen.

Sirius lähti juosten alas portaita, jotta ehtisi mahdollisimman nopeasti Harryn perään. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut mennä kuin portaiden alapäähän, kun hän jo tavoitti Harryn vähän matkan päässä tutun velhon seurassa. Sirius hidasti askeliaan ja käveli sitten parin luokse.
”Hei Remus”, hän totesi pirteänä ja jatkoi sitten, ”minä vähän ajattelinkin, että Harry lähtisi luoksesi, niin en sitten viitsinyt juosta turhaan perään.”

Remus Lupin katseli häntä naureskellen tietäen tämän valehtelevan, ja laski sitten hänen syliinsä syöksyneen Harryn takaisin maahan.
”Niin varmasti”, Remus sanoi ja kysyi sitten huolestuneena, ”missä James on? Ja mitä
Harry edes tekee täällä? Ymmärsin, että häntä ei päästetä tänne. Oletko sinä kidnapannut hänet salaa?”
”Kidnapannut? No jo on sinulla ideoita, luuletko sinä, että minä voisin kidnapata Harryn vain siksi, että hän pääsisi näkemään Viistokujan?” Sirius kysyi naureskellen.

Ennen kuin Remus ehti vastata mitään, Harry avasi suunsa mietteliäs ilme kasvoillaan: ”Kyllä siinä minusta on perää, Sirius. Sinä varmaan olisit tehnyt sen, jos äiti ei olisi päästänyt minua.”
Sirius ja Remus alkoivat nauraa, ja sitten Sirius totesi vielä: ”Saatat olla oikeassa, mutta sitähän varten kummisedät ovat.”

Harry katseli miehiä ihmeissään. Miksi kaikki alkoivat aina nauraa, kun hän keksi omasta mielestään jotakin viisasta? Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä kauempaa, koska James tuli heidän luokseen ja alkoi puhella kavereidensa kanssa. Harry kadotti mielenkiintonsa saman tien ja tyytyi vain katselemaan kaikkea, minkä hän oli ennen jättänyt huomiotta.

Melkein ensimmäisenä hänen silmiinsä osui huispausliike, ja sinne hän tahtoi mennä enemmän kuin mihinkään muualle. Hän yritti saada äänensä kuuluviin miesten puheensorinan keskeltä, muttei onnistunut siinä. Hän mietti, voisikohan hän mennä edes ikkunan eteen katselemaan tuotteita, koska isä näkisi hänet siitä koko ajan. Eihän siitä voisi koitua mitään vaaraa? Niinpä hän yritti vielä kerran kertoa, mihin oli matkalla, mutta kun kukaan ei taaskaan kuunnellut, hän päätti lähteä yksin.

Hän vilkuili aina välillä taakseen, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan hänen lähteneen. Siitä hän sai lisää rohkeutta jatkaa matkaansa, eikä mennyt kauaakaan, kun hän jo seisoi nenä kiinni lasissa ihastellen uusia luutia ja kaiken maailman vempaimia, jotka jotenkin liittyivät huispaukseen. Olisipa hän jo niin vanha, että saisi lentää oikealla luudalla.

Harry kuuli vierestään huokauksen ja katsoi sitten ääntä kohti. Se tuli jostakin suunnilleen hänen ikäisestään, punatukkaisesta pojasta, jolla oli paljon pisamia. Harrystä oli hauskaa tavata omanikäisiään velhoja, joten hän päätti rohkaista itsensä ja puhua pojalle.

”Eikö olisikin hienoa saada tuollainen?” Harry kysyi ihastellen tuliterää luutamallia. Poika hänen vieressään kohotti ihmeissään katseensa ja totesi: ”Joo. Meillä ei kyllä ole rahaa tuollaisiin.”

Harry katsoi poikaa surullisena. Heillä kyllä olisi rahaa, koska hän sai melkein aina kaiken haluamansa. Kunnon luutaa isä ei kyllä ollut vielä hänelle ostanut, kuulemma turvallisuussyistä.

”Ai, harmi juttu. Minä taas en saa lupaa oikeaan luutaan. Joudun lentämään lastenmallilla”, Harry totesi tympääntyneenä.
”Minä saan lennellä joskus veljieni vanhoilla luudilla, mutta ne on kaikki ihan huonoja”, poika tuumasi itsekseen ja jatkoi sitten, ”minä olen muuten Ron. Ron Weasley”.

Harry katsoi poikaa hetken. Hän tiesi, että oli kuullut nimen jossakin aiemmin. Sitten se yhtäkkiä pälkähtikin hänen mieleensä.
”Hei! Sinä olet varmasti sen herra Weasleyn poika, josta isäni kerran puhui! Minä olen Harry Potter”, Harry esittäytyi innoissaan.
”Saattaa olla, mutta minulla on kyllä viisi muutakin veljeä”, Ron sanoi omituisen alakuloisesti. Harry oli juuri vastaamassa hänelle, kun hänen isänsä ilmestyi vihaisena hänen taakseen.

”Miksi sinä sillä tavalla lähdit omille teillesi? Tiedät, etten mielelläni edes ottanut sinua mukaan ja sitten vielä karkaat tuolla tavalla”, James melkeinpä huusi hänelle. Harrya alkoi suututtaa.
”Mutta kun kukaan ei kuunnellut minua. Minä sanoin kyllä, mihin menen”, Harry totesi uhmakkaasti ja yritti sitten saada tukea Siriukselta, mutta turhaan.
”Sinun olisi pitänyt sitten vaikka lyödä minua, mutten minäkään halua sinun lähtevän yksin mihinkään”, Sirius vastasi, mutta Harrysta tuntui, että hän teki sen osittain siksi, että James seisoi vieressä.
”Niin juuri. Tiedätkö sinä, mitä kaikkea sinulle olisi voinut tapahtua?” James kauhisteli. Harry katsoi häntä kummissaan.
”En”, hän sitten totesi täysin vilpittömästi, ”ja minä sain uuden kaverinkin. Tässä on Ron.” Harry osoitti Ronia ja esitteli tämän isälleen. Hänen isänsä katsoi poikaa pikaisesti ja kääntyi sitten taas Harryn puoleen.
”Sitten minä pidän huolen siitä, että ensi kerralla tiedät kaikista vaaroista”, James aloitti ja jatkoi sitten puhuen lähinnä Ronille, ”ja sinut minä olenkin nähnyt jo ennen. Ehkä sinunkin kannattaisi etsiä muu perheesi?”

Ron katseli Jamesia lähes ilottomasti.
”Kyllä ne sitten joskus löytävät minut”, Ron vastasi ja sai Jamesilta huolestuneen katseen. Hän ei kuitenkaan enää sanonut mitään siihen liittyvää vaan totesi vain: ”Jaahas Harry, lähdetään me sitten eteenpäin, että ehditään kotiin syömään.”

Harry katseli haikeana huispausliikkeen ikkunaa ja sanoi sitten vielä Ronille: ”toivottavasti me nähdään vielä”, ja lähti sitten seuraamaan kiltisti isäänsä eläinliikkeeseen, jossa hänen ajatuksensa karkasivat taas omille teilleen, kun hän kohtasi paljon uutta ja mielenkiintoista katseltavaa.
”Isä, saanko minä tuollaisen hassun pörröisen eläimen?” Harry kysyi toiveikkaana, kun hän katseli pientä keltaista ja pörröistä palloa, jolla ei näyttänyt olevan kuin pieni pyöreä nenä muun ruumiin lisäksi. James vilkaisi eläintä nopeasti ja jatkoi sitten omien ostostensa tekemistä.
”Et saa, Harry”, hän sitten vain totesi.
Harry mutristi suutaan ja kääntyi sitten Siriusta kohti.
”Sirius, saanko minä tuollaisen hassun pörröisen eläimen?” Harry yritti uudelleen. Sirius katsahti häntä ja astui sitten sen verran lähemmäs, että Harry kuuli hänen kuiskaavan.
”Et saa, mutta sinulla taisi olla syntymäpäivä tässä lähiaikoina?” Sirius kuiskasi ja vinkkasi silmää. Harry hymyili leveästi ja jatkoi sitten eläinten tuijottelua, kunnes he olivat taas ulkona raikkaassa ilmassa.

He kävivät vielä kirjakaupassa ostamassa Lilylle uuden ruokareseptikirjan (Kokkailut kertaheilautuksella II) ja jossakin taikajuomatarvikeliikkeessä, johon Harrya ei edes päästetty mukaan. Sen jälkeen he suunnistivat suoraan kotiin, koska he olivat pahasti myöhässä. Lily olisi varmasti jo hermona.
 
Luku päivitetty 22.7.2013
Sujuvammaksi tekstiä sekä pienet kirjoitusvirheet korjattu.

4 kommenttia:

  1. 26.11.2010 klo 20.36

    Olen vuotiksessa lukenut kaksi ensimmäistä, osaa pidän kovasti ! :) Minusta James kuitenkin on liian "hermostunut" sen kuuluisi olla semmonen vitsijeikko :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 27.11.2010 klo 09.20

      Joo, on tullut muutakin kommenttia, että James on vähän liiankin kireä tässä. Onhan se tietty, kun oma poika meinattiin sentään tappaa joskus, mutta oon silti jatkossa yrittäny saada Jamesistä vähän rennomman. (: Kiitos kommentista!

      Mä en ole vuotikseen nyt lisänny tätä, koska sinne ei ole tullu kommentteja kuin yksi..

      Poista
  2. 23.11.2011 klo 00.25

    Onpa tosi hauskaa lukea tällästä kun harryn vanhemmat ovatkin elossa. Itseäni onkin aina kiinnostanut millaista olisi jos he eläisivät. Vaikuttaa tosi hyvältä ja kiinnostavalta tämä sinun tekstisi:)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 28.2.2012 klo 08.41
      Kiitos paljon kommentistasi :)

      Poista