LUKU 16

Kuutamo, Anturajalka, Sarvihaara ja Matohäntä

Harry tunsi jo maan värähtelyn allaan. Susi oli aivan lähellä, ja pian hän tuntisi sen hengityksenkin. Harry puristi silmiään tiukemmin kiinni ja yritti muistella kaikkea mukavaa. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä - oli mahdotonta pitää ajatukset muistoissa, kun oli juuri joutumassa suden syömäksi. Harry oli jo menettämässä toivonsa, kun kuuli ääniä myös toisesta suunnasta. Varovasti hän raotti silmiään, mutta kauhistui vain enemmän. Häntä kohden juoksi hurjaa vauhtia todella suuri musta koira ja.. Saattoiko se olla todellista - hirvi? Harry laittoi kätensä päänsä suojaksi ja rukoili mahdollisimman kivutonta kuolemaa, kun eläimet sitten loikkasivatkin hänen ylitseen. Kuului ulinaa ja vaikerointia, tolkutonta murinaa ja ulvontaa, kunnes äänet sitten hiljalleen katosivat metsän syvyyksiin. Harry tuijotti hetken eläinten perään, kunnes oli varma, etteivät ne olleet tulossa takaisin.

"Remus!" Harry huusi kohti synkkää metsää. Hän ei enää pelännytkään omasta puolestaan vaan Remuksen. Hän toivoi koko sydämestään, että tämä selviäisi hengissä eläinten käsittelystä.

"Harry! Harry rakas, missä olet!?" kuului sitten yhtäkkiä tiluksilta. Harry siristi silmiään ja näki äitinsä juoksemassa vauhdilla häntä kohden.

"Äiti, täällä!" Harry huusi helpottuneena, "äiti! Remus muuttui sudeksi ja sitten jotkin eläimet vei sen metsään! Mennään äkkiä, pelastetaan se!"

Lily juoksi poikansa vierelle ja otti tämän tiukkaan syleilyyn.

"Luojan kiitos, olet kunnossa", Lily purskahti itkuun, "ei hätää, rakas, ei mitään hätää."

"Mutta äiti, Remus -", Harry aloitti itkuisena.

"Ei mitään hätää, kulta. Hoidetaan nyt vain sinut kuntoon. Isä ja Sirius hoitavat kyllä hänet."

"Isä ja Sirius? Mutta en ymmärrä. Mitä sinä teet täällä?" Harry mutisi ihmeissään.

"Älä välitä, kaikki järjestyy. Mennään nyt vain", Lily vastasi ja nosti poikansa syliin, "olet näköjään satuttanut jalkasikin."

"Joo, se osui tuohon kantoon. Mutta äiti, Remus -"

"Älä huolehdi siitä nyt. Mennään sisälle, meidän täytyy löytää Dumbledore."

Avuttomana mutta helpottuneena yhtä kaikki Harry antoi äitinsä kantaa hänet lämpimiin sisätiloihin. Lily laski Harryn varovasti sairaalasiiven sängylle ja huikkasi pikaisesti hoitajalle: "Hänen jalkansa on luultavasti murtunut, ehtisitkö katsoa? Minulla on eräs todella kiireellinen asia hoidettavana."

Matami Pomfrey nyökkäsi pikaisesti Lilylle, jonka jälkeen Lily lähtikin jo juosten pois sairaalasiivestä. Harry tuijotti hänen peräänsä suu mutrulla: ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänet tällä tavalla hylättiin, eikä hänelle suostuttu kertomaan asioista. Harry laittoi kätensä puuskaan, kun matami lähestyi häntä huolestunut ilme kasvoillaan. Samalla hän mutisi omiaan nykyajan vanhemmista, jotka noin vain hylkäsivät lapsensa hädän hetkellä.

"Mistä kohtaa jalkasi on kipeä?" matami kysyi Harrylta raottaen varovasti hänen viittaansa.

"En tiedä, kipu on jo poissa", Harry totesi tajutessaan nyt vasta itsekin, ettei häneen enää sattunut. Pomfrey kuitenkin katsoi häntä kulmat kurtussa, eikä suostunut uskomaan. Hän tunnusteli jalkaa joka puolelta ja löysi viimein kohdan, jossa oli pieni hiusmurtuma.

"Tässä se on, mutta se on hyvin pieni. Ei ihme, ettei se enää edes satu", hän mutisi taas itsekseen, ja Harry lysähti sänkyynsä, "se korjaantuu hetkessä."

"Voinko siis jo lähteä?" Harry kysyi toiveikkaana.

"Et. Odotat äitiäsi ja juot tämän liemen. Se parantaa murtuman ja rauhoittaa."

"Mutta ei se edes satu."

"Poika-kulta, tietäisitpä vain, kuinka monta suurta velhoa on kuollut, kun he ovat vähätelleet vaivojaan. Ei mutinoita, lepäähän nyt."

Pian Harry oli ypöyksin tyhjässä salissa, eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Hän katseli hetken ympärilleen, mutta joi sitten matamin tuoman liemen. Se maistui vastenmieliseltä, ihan kuin olisi sekoitettu räkää, ruohoa ja matoja keskenään. Harry yökkäsi, mutta joi liemen loppuun nenäänsä pidellen.

Sitten hän mietti, missä Remus mahtoi juuri sillä hetkellä olla ja oliko tämä jo muuttunut takaisin ihmiseksi. Hän mietti myös, mistä oudot eläimet olivat niin äkisti ilmestyneet ja miten Lily oli osannut tulla paikalle juuri oikeaan aikaan. Hänellä oli tuhottoman paljon kysyttävää, muttei ketään, joka hänelle olisi vastannut. Olisipa äiti jo tullut takaisin..

Seuraavaksi Harry heräsi unenpöpperöisenä kiivaaseen keskusteluun, jota käytiin luultavasti hyvin lähellä sairaalasiiven ovea. Ilta oli jo vaihtunut yöksi, mutta missään ei näkynyt ketään, vain äänet kuuluivat. Harrylta kesti hetken tajuta, ketkä siellä puhuivat, mutta tunnisti puhujat kuitenkin pian. Hän olisi halunnut mennä lähemmäs ovia, muttei uskaltanut liikkua, ettei häntä huomattaisi. Niinpä hän vain pinnisti kuulonsa äärimmilleen ja esitti nukkuvaa.

"Hän aikoo ihan varmasti erota, minä tiedän sen. Heti huomenna", Jamesin ääni kantautui Harryn korviin. Kuka aikoi erota?

"Se ei ole minun päätettävissäni", Dumbledoren käheä ääni vastasi.

"Mutta et sinä voi antaa hänen mennä! Hän rakastaa työtään ja oppilaitaan! Albus!"

"Tämä on ollut hänelle suuri järkytys, ymmärräthän sinä sen. Hän on elänyt jo vuosia ihan kuin kuka tahansa muukin täysikuuta pelkäämättä, vaaraa aiheuttamatta, ja nyt - nyt hän teki lähes kohtalokkaan virheen. Jos et sinä pysty kääntämään hänen päätään, pahoin pelkään, etten minäkään pysty. Tiedät sen varsin hyvin itsekin, James."

"Mutta eihän hänestä ole vaaraa! Tämä oli täysin poikkeus, kamala vahinko! Jopa Lily pystyy antamaan hänelle anteeksi", Jamesin ääni värisi. Puhuivatko he Remuksesta? Ei! Ei hän saanut erota, hän oli Harryn ja monen muunkin mielestä yksi parhaista opettajista koko koulussa.

"Ei sinun minua tarvitse vakuuttaa. Pidän hänet ilomielin alaisuudessani, mutta hän on jääräpäinen ja kenties epäitsekkäin tuntemani mies. Hän ei koskaan aseta omaa etuaan muiden edelle."

"Tiedän. Mutta sinäkin tarvitset häntä, olemme kadottaneet Peterin miltei jäljettömiin ja jos hän pääsee tänne Tylypahkaan.. Sinähän pystyt varmistamaan, etteivät illan tapahtumat pääse julkisuuteen?" Jamesin äänestä kuului häivä toivoa.

"Uskoisin niin."

"Sittenhän asia on sovittu. Puhun hänelle vielä, kun hän vain joskus uskaltautuu pois metsästä."

"Ilmoitathan sitten minullekin, jos hän muuttaakin mielensä. Minulla on nimittäin muutamia asioita hoidettavana, suonet anteeksi.." Dumbledore vielä sanoi ja seuraavaksi Harry kuuli, kuinka hänen askeleensa loittonivat. Sitten oli hetken ihan hiljaista, kunnes sairaalasiiven ovi aukesi. Harry epäili Jamesin astuneen sisään ja olikin oikeassa, koska pian tämä kuiski hänen sänkynsä vierellä.

"Harry, oletko hereillä?" James kuiskasi varovasti Harryn korvan juuressa. Harry käytti kaikki näyttelijän lahjansa yrittäen näyttää siltä kuin olisi herännyt vasta.

"Isä? Mitä kello on?" Harry kysyi silmiään hieroen. Hän näki Jamesin hymyilevän, joskin hymy näytti väkinäiseltä.

"Varttia vaille kaksitoista, on jo myöhä. Tulin vain vilkaisemaan pikaisesti, äiti lähti jo edeltä. Voitko hyvin?"¨

"Olen ihan kunnossa", Harry totesi, mutta sitten hän tunsi taas kiukun nousevan, "mutta taaskaan minulle ei ole kerrottu mitään, minut vain sysättiin tänne, vaikka minä näin koko tilanteen ja minä -", Harry aloitti kiireellä vuodattaa koko illan aikana syntyneitä tuntojaan. James kuitenkin keskeytti hänet nopeasti suhisemalla ja laittamalla sormen suunsa eteen.

"No mitä?" Harry tokaisi hänelle.

"Minä lupaan kertoa sinulle kaiken, mutta sinun täytyy olla hiljaa. Tästä ei hiiskuta kenellekään", James totesi vakavana. Harry tuijotti häntä silmät laajenneina.

"Oikeasti kaikenko?"

"Kaiken. Mutta muista, yksikään ihminen tai muukaan olento, ei koskaan saa tietää tästä. Muuten vaarannat Remuksen työn lisäksi kaiken muunkin, mitä hänellä on."

"Lupaan", Harry vastasi. Tämä olisi hänelle kunniatehtävä.

"Hyvä on. Kuten siis varmasti huomasit, Remus kärsii vakavasta vaivasta aina täyden kuun aikaan - hän on ihmissusi. Hän on kärsinyt siitä jo ihan pienestä pitäen, kun häntä päästiin vahingossa puremaan. Nykyään hän juo vaivaansa vahvaa estolientä, jota Kalkaros hänelle ystävällisesti keittää. Liemen ansiosta hänen ei ole tarvinnut vuosiin huolehtia täysikuusta lainkaan, mutta liemi on todella haastava valmistaa, eikä sen osia pysty kuka vain hankkimaan. Kalkaros on yksi harvoista, jotka liemeen pystyvät. Mutta niin - Tänään jostain syystä juoma jäi kuitenkin ottamatta. Sitä ei ole tapahtunut vielä koskaan ennen", James tarinoi niin matalalla äänellä, että Harrya olisi nukuttanut ellei tarina olisi ollut niin jännittävä. Kaiken lisäksi Harry tunsi järisyttävän vihlaisun itsessään kuin joku olisi kaatanut kylmää vettä hänen ylitseen.

"Isä, se oli minun syyni", Harry mutisi ja hypisteli peittoaan.

"Siis mikä tarkalleen? Nyt en ymmärrä", James sanoi lempeästi. Harry veti syvään henkeä.

"Kun olin lähdössä Remuksen kanssa ulos, hänelle tuli kiire pois huoneestaan, eikä hän siis ehtinyt juomaan Kalkaroksen tuomaa lientä ja sitten minä.. Minä otin mukaan vain hänen reppunsa ja jätin liemen pöydälle", Harryn ääni sortui loppua kohden. James kuitenkin nosti kätensä kevyesti poikansa harteille.

"Älä viitsi, et olisi mitenkään voinut tietää. Eikä tätä edes olisi tapahtunut, jos me olisimme kertoneet tämän sinulle jo aikoja sitten", James huokaisi syvään, "aliarvioimme sinua toisinaan liikaa. Anteeksi."

Harry tuijotteli hetken huoneen toiseen päähän ja sulatteli asiaa. Ehkä se ei todella ollutkaan hänen syynsä, eihän hän voinut tietää liemen olevan niin tärkeää. Ei varsinkaan, kun juuri Kalkaros oli sen keittänyt, ja Remus oli sanonut sitä flunssalääkkeeksi.

Samalla kun Harry pohti illan tapahtumia, James katseli huonetta tarkkaavaisena. Se ei ollut muuttunut yhtään hänen kouluajoiltaan, luultavasti jopa lakanatkin olivat yhä samoja. Hän käänsikin pian katseensa seinään, jossa hänen muistinsa mukaan pitäisi yhä olla suuri kuoppa: ja niin siinä olikin. James hymyili muistolleen, jossa hän makasi itse yhdellä sängyistä huispausottelun murjomana. Hän oli saanut turmiollisen osuman ryhmystä, joka oli tiputtanut hänet luudalta ja jonka vuoksi he olivat hävinneet koko mestaruuden. Sirius oli ottanut häviön raskaimmin, sillä heti pelin jälkeen hän oli kiiruhtanut suutuspäissään sairaalasiipeen ja päästänyt vahingossa irti mukanaan tuoman ryhmyn, jonka jälkeen eväät kaaokseen olivatkin olleet valmiina. Ryhmy oli kumauttanut jokaisen tuvan asukkaan alas pediltään ja luonut vielä lopuksi komean kolon seinään, johon se oli viimein pysähtynyt. Sirius oli saanut tempustaan viikon jälki-istuntoa, mutta jostain syystä kuoppaa ei näköjään oltu koskaan korjattu. James mietti syytä, mutta Harry keskeytti hänen muistelunsa.

"Missä Remus on nyt? Onko hän jo muuttunut takaisin? Tuleeko hän takaisin?" Harry kysyi saaden Jamesin ravistelemaan hetkeksi päätään.

"Mitä? Ai niin. Tulee hän, heti kun saa itsensä koottua. Uskon hänen pelästyneen valtavasti, kun hän luuli satuttaneensa sinua. Hän haluaisi varmasti lähteä kotiin heti huomenna, mutta emme anna hänen tehdä sitä. Häntä tarvitaan enemmän täällä. Asiat hoituvat kyllä, eikä kukaan meistä taatusti ole hänelle niin vihainen kuin hän itse on itselleen", James riiputti päätään. Harry katseli isäänsä hetken aikaa ennen kuin jatkoi uteluaan.

"Entä mistä äiti tiesi tulla juuri nyt tänne?" hän kysyi ja tällä kertaa James hymyili jo aidommin.

"Olimme istumassa iltaa Kolmessa Luudanvarressa ja törmäsimme muutamaan matkailijaan. Tulimme näet otteluasi varten jo hieman etukäteen", James kertoi, "mutta kun kuulimme huhuja ihmissudesta, lähdimme oitis koululle, emmekä kyllä hetkeäkään liian aikaisin."

Harry mietti isänsä sanoja: Ne vaikuttivat järkeenkäyviltä. Pian Harry kuitenkin muisti jotain muutakin.

"Isä, entä ne eläimet?" Harry kysyi uteliaana ja James vavahti hieman. Sitten jälleen hän huokaisi ja piti sen jälkeen hiljaisen tauon kuin miettiäkseen, miten asian esittäisi.

"Kun me olimme sinun ikäisiäsi, täällä Tylypahkassa, Remus kuljetettiin joka kuukausi kauas oppilaiden lähettyviltä, koska hän ei pystynyt hillitsemään itseään lainkaan muuttuneena. Hän joutui silloin yksin Rääkyvään Röttelöön, taloon Tylyahon kylässä. Kuulet siitä taatusti juoruja myöhempinä vuosinasi, mutta annan sinulle kuitenkin vinkin", James hymyili, "älä usko niitä. Ei siellä kummittele, huhut ovat vain peruja ajoilta, jolloin Remus itse siellä vain ulisi yksinäisyyttään. Koko rakennus on itse asiassa rakennettu vain hänen takiaan."

Harry pinnisti muistiaan, muttei ollut koskaan kuullut yhdestäkään talosta Tylyahossa. Ehkä kukaan hänen ikäisensä ei vielä tiennyt siitä mitään. Hän painoi kuitenkin nimen mieleensä, jotta muistaisi sen vielä silloinkin, kun hekin saisivat tehdä viikonloppuretkiä kylään.

"Meidän kävi Remusta silloin todella sääliksi, koska emme tietenkään voineet pitää hänelle seuraa ihmisinä", James selitti hartaasti, mutta piti sitten taas tauon katsoen tiiviisti Harrya silmiin, "ja jos minä nyt kerron sinulle erään salaisuuden, sinun täytyy luvata, ettet ikinä, todellakaan ikinä, tule käyttämään sitä mihinkään tarkoitukseen etkä paljasta sitä eteenpäin."

"En", Harry vastasi silmät loistaen. Nyt hän kuulisi taatusti jotain suurta, jotain sellaista, josta kukaan muu ei tiennyt.

"Kadun tätä varmasti myöhemmin. Et sitten lipsauta varsinkaan äidille mitään", James lisäsi vielä kiireesti ennen kuin jatkoi, "niin, itse asiassa myös Tällipaju on rakennettu hänen takiaan. Sen alta lähtee salakäytävä suoraan Rääkyvään Röttelöön. Mehän tietysti aloimme heti etsiä keinoa, jolla voisimme mennä sitä kautta hänen mukaansa ja niinpä monien vuosien harjoittelulla me viimein onnistuimme, ja meistä tuli animaageja."

"Mitä!? Animaageja?" Harry henkäisi, "vau!"

James pudisti kuitenkin päätään.

"Se oli hölmöä, älä ikinä harkitse mitään sen kaltaistakaan. Olimme rekisteröimättömiä, laittomia siis, ja jotain olisi voinut mennä pahasti pieleen", James muisteli, "muttei onneksi mennyt. Emme itse asiassa ole vieläkään rekisteröityneet, ihan vain varoiksi, joten tämänkin takia on hyvin tärkeää, ettet kerro asiasta eteenpäin."

"En varmasti", Harry sanoi äänessään häivä ylpeyttä. Hänen isänsä ja kummisetänsä olivat animaageja! Tämä oli hienointa mitä hän oli koskaan kuullut.

"Eli tänään.. Vau! Isä, olitko sinä se upea koira!" Harry henkäisi vähän turhankin kovaan ääneen. Samassa heidän vierelleen ilmestyi yllättäen kolmaskin henkilö.

"Hah! Älä naurata! Se olin minä. Anturajalka palveluksessanne", Siriuksen veikeä naama virnuili Jamesin vierellä.

"Sirius!" Harry huudahti innoissaan, mutta James näytti nyrpeältä.

"Hiljempaa! Olisit voinut varoittaa. Kauanko oikein salakuuntelit?" James kysyi hiljaa.

"Tarpeeksi kauan, mutta nyt piti tulla esiin ennen kuin alat puhumaan puuta heinää. Isäsi oli se säälittävä hirvi, Sarvihaara", Sirius hykerteli itsekseen ja Harryakin alkoi naurattaa. Hän olisi arvannut isänsä eläimeksi minkä tahansa muun kuin hirven.

"Miksi juuri hirvi?" hän kysyi hihittäen isältään.

"Hirvi on ylväs ja hieno eläin. Tietäisit vain, paljonko niillä sarvilla saa aikaan!" James yritti puolustautua.

"No joo, kieltämättä olet aina pärjännyt Kuutamon kanssa. Ja on sekin parempi kuin rotta, Matohäntä nimittäin -", Sirius aloitti, mutta sulki suunsa nopeasti. Harry aavisti heti, että hän oli paljastamassa jotain uutta suurta salaisuutta.

"Mikä rotta? Oliko teitä enemmänkin?" Harry kysyi ihmeissään. Miehet vilkaisivat toisiaan ja Sirius näytti hyvin katuvalta, mutta sitten James yllättäen jatkoikin tarinaa.

"Meitä oli neljä. Kuutamo, Anturajalka, Sarvihaara ja niin. Matohäntä eli Peter Piskuilan. Sinähän tiedät, että hän oli yksi ystävistämme Tylypahkan aikaan ja sen jälkeenkin, mutta sitten me luulimme hänen menehtyneen sodassa. Ja kuten myös olet kuullut, oletamme hänen olevan nyt hengissä jossakin, muttemme tiedä missä."

Harry tuijotti isäänsä silmät suurina. Tämä oli taatusti ensimmäinen kerta, kun hänelle oikeasti kerrottiin oikeita asioita. Sitten hän muisti yllättäen kuulemansa keskustelun.

"Kuulin, kun puhuit rehtorille, isä", Harry aloitti vähän katuvana, mutta jatkoi sitten, "sanoit, että kadotitte Peterin ja että hän voisi tulla Tylypahkaan. Miksi?"

"On parempi, ettet tiedä kaikkea, rakas", James totesi pojalleen hymyillen hellästi, "mutta kyllä, Peter saattaa yrittää tänne ja meidän on ehdottomasti saatava hänet silloin kiinni. Ihmiset -", James huokaisi syvään, "muuttuvat. Peter ei ole enää sama mies, joka hän oli joskus ennen."

Harry yritti sulatella tarinaa mielessään ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli Dumbledoren pyyntö avajaispidoista: "Pitäkää rottia silmällä." Harry henkäisi. "Siksikö meidän täytyy pyydystää rottia?"

"Fiksu poika", Sirius virnisti, "mutta muistakin sitten, että tämä on salaista. Ihan todella salaista."

"Muistan", Harry totesi arvokkaasti. Kun hänelle kerrankin uskottiin jotain näin suurta, hän ei sitä paljastaisi. Sirius ja James vilkaisivat toisiaan vaihtaen merkitsevät katseet.

"Harry", James aloitti, "olen pahoillani, mutta me joudumme vannomaan totuusvalan tämän takia. Se on omaksi parhaaksesi."

"Mutta isä - ", Harry aloitti, muttei saanut puhua loppuun.

"Tästä ei keskustella. Sirius."

Sirius nousi ylös ja nosti sauvansa ilmaan samalla, kun James otti kiinni Harryn käsistä. Sitten Sirius alkoi puhua. "Vannotko sinä, Harry James Potter, ettet koskaan kerro tänään kuulemiasi tietoja eteenpäin kenellekään ellei toisin vannota?"

"Vannon", Harry henkäisi, vaikka häntä hieman pelottikin. Samassa Siriuksen sauvasta leijaili kultainen juova, joka kietoutui käsien ympärille hetkeksi ennen kuin katosi. Harry tuijotti isäänsä silmiin. "Mitä nyt tapahtuu?"

James katseli poikaansa hetken hiljaisena, mutta sanoi sitten lempeästi: "Älä pelkää, tämä on lievempi versio rikkumattomasta valasta. Jos kerrot tänään kuulemiasi tietojasi eteenpäin, minä saan vain tietää siitä sillä samalla sekunnilla, jotta ehdin vielä estämään suurimmat tuhot. Ei sen vakavampaa. Ja nyt  sinun pitäisi varmaan levätä jo, ylihuomenna on tiukka matsi!" James jatkoi.

"Hyvä on. Mutta isä - voisiko minustakin joskus tulla jokin eläin?" Harry vielä yritti, mutta sai vastauksen molemmilta miehiltä yhtä aikaa.

"Ei."

"Te olette ihan typeriä", Harry marmatti.

"Se on meidän elämäntehtävä", Sirius totesi ja pörrötti kummipoikansa hiuksia, "nähdään poju!"

Miehet lähtivät samalla oven avauksella ja sitten Harryn valtasikin taas hiljaisuus aina niin kauaksi kunnes hän nukahti.

Seuraavana aamuna Harry heräsi virkeänä ja huomasi ensimmäisenä kirjeen pöydällään. Hän luki sen pikaisesti ja repi sen sitten moneksi kappaleeksi. Siinä oli tarina, jota hänen tulisi tästä lähin kertoa jonkun kysyessä illasta. Hänen tulisi sanoa olleensa jälki-istunnossa Hagridin kanssa, jolloin hän oli vahingossa kompastunut multaan ja satuttanut jalkansa. Remuksesta ei saisi mainita mitään ja hänen olisi ehdottomasti tuhottava kirje heti sen luettuaan. Juuri kun Harry sai kirjeen hävitettyä, matami Pomfrey teki hänelle pikaisen tarkistuksen ja päästi hänet sitten aamiaiselle Suureen Saliin muiden kanssa.

Harry asteli varovaisena saliin yrittäen aistia ilmapiirin heti ovelta. Kaikki vaikutti ensi näkemältä ihan normaalilta, eikä puheensorinakaan ollut tavallista korkeampaa. Harry vilkuili ensin oppilaita - he vaikuttivat keskittyneiltä kukin omiin puuhiinsa - ja seuraavaksi opettajien pöytää. Hän antoi katseensa kiertää pöydän jäseniä samalla, kun yritti kävellä huomaamattomasti kohti Luihuisten pöytää. Myös opettajat keskustelivat hiljaiseen ääneen rauhallisesti, jos ei laskettu sitä, kun Lipetit kurottautui kohti pekonia ja kaatoi matkallaan McGarmiwan vesilasin. Harrya nauratti, kun hän katseli professorin tuimaa ilmettä tämän lasien takaa. Pian hän kuitenkin muisti jatkaa tutkimuksiaan ja seuraavana hän tavoittikin Lupinin. Tämä näytti hyvin riutuneelta ja väsyneeltä, mutta muuten aivan tavalliselta ihmiseltä, joskin Harry epäili erottavansa häivän harmautta hänen ihossaan. Oliko Lupin aina näyttänyt sellaiselta? Nyt tämä kuitenkin jutusteli jonkun Harrylle tuntemattoman opettajan kanssa, eikä syytä suurempaan katastrofiin näyttänyt olevan.

Harry huokaisi syvään ja hymyili, sillä kaikki näytti juuri siltä kuin pitkin. Hän melkein hypähteli lopun matkaa pöydän ääreen saadakseen herkullista aamiaista.

"Mihhä oleh kuhhiut?" Draco sopersi suu täynnä leipää.

"Sairaalasiivessä, satutin eilen jalkani", Harry vastasi ja alkoi ladota lautaselleen valtaisaa ruokapinoa. Draco nielaisi leivän ja jatkoi.

"Missä sinä sen ehdit tehdä?"

"Jälki-istunnossa. Kompastuin multakasaan", Harry kohautti olkiaan ja selitys näytti kelpaavan Dracolle. Harry oli todella yllättynyt siitä, ettei kukaan tosiaan ollut kuullut tai nähnyt mitään edellisenä iltana.

"Mitä meillä onkaan seuraavaksi?" Harry kuitenkin vaihtoi varoiksi aihetta. Draco valahti kalpeaksi.

"Taikakausia", hän mutisi nyrpeänä. Se oli aine, josta kukaan ei pitänyt.

"Äh", Harrykin tokaisi harmissaan. Kurja aloitus päivälle.

Hidastempoisista tunneista huolimatta päivä läheni nopeasti loppuaan. Harry käveli portaikkoa ylöspäin Ronin vierellä, koska hän ei ollut viettänyt tämän kanssa kunnolla aikaa päiviin. He olivat juuri kiistelleet siitä, mikä huispausjoukkue olisi voitokkain, kun Ron oli todennut, ettei enää jaksanut jankata samasta aiheesta.

"Mistä sitten jutellaan?"

"Vaikka siitä, että taidan kavuta jo oleskeluhuoneeseen. Kutka on taas kadonnut", Ron vastasi ja haukotteli, "ja minua väsyttää."

"Niin kai. Nähdään taas", Harry huikkasi ja lähti sitten portaita alas vastakkaiseen suuntaan.

Harry pääsi tyrmien oville asti, kun hän yhtäkkiä muisti, että Ronilla oli ollut mukanaan hänen taikasauvansa. Hän oli antanut sen tälle hetkellisesti kaivaessaan jotain repustaan ja sitten se oli unohtunut kokonaan heidän huispaustohinoissaan.

"Pahus!" Harry parkaisi ja vaihtoi sitten taas suuntaa. Hänen ei auttaisi kuin etsiä Ron jostain käsiinsä ja pyytää sauva takaisin, koska muuten hänellä ei olisi asiaa juuri mihinkään koko koulussa. Hän ei tarkalleen tiennyt, missä Rohkelikon oleskeluhuone sijaitsi, mutta ajatteli sen löytyvän helposti, kun käveli vain tarpeeksi korkealle ja niin tosiaan hetken kuluttua hän asteli tilaan, jossa näki Lihavan Leidin muotokuvan. Hän tiesi, että sille pitäisi sanoa oikea taikasana, mutta eihän hänellä ollut hajuakaan, mikä sana olisi. Hän ei selvästikään ollut ajatellut suunnitelmaansa loppuun asti, sillä nyt hänellä ei ollut yhtään ajatusta siitä, miten hän tästä eteenpäin jatkaisi.

Hän asteli varovasti muotokuvan eteen ja kuiskasi: "Öö, anteeksi.. Rouva?"

"Niin?" kuvassa oleva nainen tiuskaisi topakasti.

"Tuota, voisinkohan päästä sisään, kun minun kaverini -", Harry aloitti epävarmana, sillä nainen katseli häntä hyvin tuimasti.

"Et voi. Olet Luihuinen."

"Niin olenkin, mutta kun eräällä Rohkelikolla on minun sauvani", Harry mutisi.

"En voi auttaa. En päästäisi sinua sisään, vaikka tietäisit salasanan."

"Miten niin?" Harry huudahti, "eihän tuo ole reilua!"

"Voi voi, poikakulta. Sinulla on vielä paljon opittavaa. Oppilaiden turvallisuuden takaamiseksi oleskeluhuoneisiin pääsevät tätä nykyä vain oman tuvan - Hei!" leidi aloitti saarnansa, mutta juuri sillä hetkellä joku tuli aukosta ulos ja leidi joutui siirtymään sivuun.

"Hei, päästä minut takaisin!" leidi huusi vihaisena, mutta Harry ei jäänyt kuuntelemaan. Hän loikkasi ketterästi sisään aukosta ja juoksi suoraan pidemmälle, kunnes löysi ympyrän muotoiseen suureen oleskelutilaan.

"Ooh", hän henkäisi ihastuksissaan. Huone oli täysi vastakohta heidän omalleen: siinä missä Luihuisten tilat olivat kylmän kolkot ja vihreät, oli Rohkelikon oleskeluhuone lämpimän punainen. Roihuavan takan edessä oli erittäin houkuttelevan näköisiä nojatuoleja ja siellä täällä oli iloisesti pulisevia oppilaita. Luihuisten tiloissa kuului lähinnä vain supinaa ja muminaa, kun milloin missäkin kehiteltiin uusia juonia.

Harry katseli hetken ympärilleen, mutta tajuttuaan herättävänsä huomiota hän pujahti nopeasti rappukäytävään tarkkailemaan tilannetta. Hän ei tunnistanut huoneesta ketään muuta kuin kiharapäisen Grangerin, tytön, joka loisti jokaisella tunnilla. Hänellä ei ollut hajuakaan, mistä hän löytäisi Ronin, ja pian joku varmasti noutaisi hänet jälki-istunnon saattelemana. Hiki alkoi kohota hänen iholleen, kun hän pohti kuumeisena, mistä aloittaisi etsintänsä.

"Kas, Harry", hän kuuli yhtäkkiä takaansa ja hypähti kirjaimellisesti ilmaan. Hän etsi sanojen lähdettä, kunnes näki punaisena loistavan tukan takanaan - tai tarkemmin sanottuna kaksi sellaista.

"Huh, te todella säikäytitte", Harry tuhahti ja antoi hengityksensä tasaantua.

"Joo, sori. Me ei aina ajatella ihan loppuun asti", Fred - tai saattoi se olla myös George - hieroi niskaansa vastatessaan.

"Niin, oltiin menossa juuri kokeilemaan meidän uusinta tuotetta ja oltiin vähän ajatuksissamme. Vai mitä George?"

"Aivan niin, Fred", George virnisti, "mutta mitä Merlinin hikiset pöksyt sentään sinä teet täällä? Miten pääsit sisään?"

Harry vilkuili jalkoihinsa ja hieroi nyt hänkin niskaansa. "No, tuota.. Pujahdin vain sopivasta aukosta. Lihava rouva ei oikein tykännyt siitä.."

Kaksoset räjähtivät nauramaan. "Olisit ilmoittanut meille, me oltaisiin kyllä saatu sinut sisään!" Harry tuijotti kaksosia epäuskoisena. Hän kyllä tiesi heidän mielikuvituksensa yltävän kuuhun asti, mutta tuskin hekään olisivat pystyneet Lihavaa Leidiä huijaamaan.

"Ai miten?" Harry kysyi ja sai kaksoset vilkaisemaan toisiaan leveät virneet naamalla.

"Helposti. Tämä tässä on -", Fred aloitti esittelemään hänen kädessään olevaa tuotetta, mutta Harry ei koskaan saanut kuulla, mitä siinä oli, sillä samaan aikaan tapahtui hyvin monta asiaa.

Portaista alkoi kuulua kovaäänistä töminää, ja pian Ron syöksyi niistä alas hirveää vauhtia, mylvien samalla jotakin "poisaltaminätulen" -tapaista. Fred ja George ehtivät hädin tuskin käännähtää ympäri, kun Ron jo romahti heidän niskaansa kovalla rytinällä. Tämän jälkeen pieni rotta livahti vikkelästi pois heidän altaan suoraan oleskeluhuoneeseen, kun taas Neville kompuroi rotan perässä huutaen "ottakaa se kiinni!" Tämä taas puolestaan sai Rohkelikon oleskeluhuoneessa aikaan raivokkaan mellakan, kun jokainen siellä oleva tupalainen yritti yhtäaikaisesti saada kiinni henkensä edestä pakenevaa Kutkaa.

Harry oli jo hetkellisesti kadottanut ajantajunsa, eikä tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt katsoa, kun kaiken kaaoksen keskeltä nousi vielä Percy, joka huusi kovaan ääneen: "Sinä Luihuinen! Odota vaan, kun saan sinut kiinni!"

Harrylle jäi tasan kaksi sekuntia aikaa päättää, mitä tehdä. Niinpä hän kumartui vikkelästi Weasleyn veljesten ylle ja nappasi Ronin taskusta oman taikasauvansa. Hän huikkasi pikaiset kiitokset ja lähti sitten vauhdilla juoksemaan samaan suuntaan, josta oli tullutkin. Percy oli paljon häntä hitaampi ja jäi pian muutenkin juoksevien Rohkelikkojen jalkoihin, joten Harry sai valtavan etumatkan. Oviaukolla hän vielä käännähti katsomaan kaaosta ja hymyili leveästi: tästä hän taatusti kertoisi Siriukselle!

Harry loi vielä viimeisen silmäyksen näkyyn ja kääntyi sitten taas lähteäkseen, kun hän törmäsi johonkin hyvin pehmeään. Johonkin isoon, pehmeään ja erittäin kiukkuiseen. Professori Minerva McGarmiwaan. Harry nielaisi.

"Ööh, iltaa professori", hän virnisti, "minä tästä olinkin -"

"Sinä et lähde yhtään minnekään, Potter."

Harry tuijotti lamaantuneena professoria, kun tämä nappasi häntä viitasta ja talutti hänet takaisin oleskeluhuoneeseen. McGarmiwa tuijotti näkyä ensin silmät tiukkoina viiruina, kun hän sitten karjaisi kuuluvalla äänellä: "Nyt saa riittää! Weasley, mitä tämä nyt on? Sinä olet valvojaoppilas, minä luulin voivani luottaa sinuun!"

Percy nousi ylös keskeltä hiljentynyttä porukkaa hyvin häpeissään. Hän tuijotti lattiaan ja mutisi taukoamatta anteeksipyyntöjä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" professori kysyi ankaralla äänensävyllä, "ja mitä ihmettä Potter tekee meidän tupamme oleskeluhuoneessa, vaikka kielto on voimassa?"

"Anteeksi, professori. Minä en tiedä mitä tapahtui, professori", Percy takelteli ja tuijotteli yhä maahan.

"Kuka sen sitten tietää?" McGarmiwan ääni oli yhä tulinen. Ensin kukaan ei sanonut mitään, mutta sitten Ron astui varovasti eteen. Percy näytti siltä kuin olisi voinut oksentaa.

"Minä se olin, professori", Ron sanoi vaisulla äänellä, "minä olin juuri löytänyt Kutka-rottani, kun se sitten karkasi jälleen. Me lähdimme Nevillen kanssa sen perään, mutta sitten minä törmäsin veljiini ja vain Neville jäi jäljelle. Hän oli kuitenkin liian hidas ja kömpelö - anteeksi Neville - joten hän käski muiden auttaa. Ja sitten.. Niin siinä kävi."

MacGarmiwa näytti hetken siltä, ettei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Lopuksi hän päätti ilmeisesti tehdä molemmat, koska päästi hohottavan parkaisun.

"Missä rottasi on nyt, Weasley?" McGarmiwa kysyi kohottaen silmälasejaan korkeammalle. Yksi vanhemman luokan opiskelija nosti rotan näkyville.

"Hyvä. Tuo se minulle", professori määräsi tiukasti. Ron henkäisi kauhuissaan.

"Hei, se on minun!" hän huusi.

"Oliko sinun korvissasi vaikkuja avajaispidoissa? Rehtori tahtoo ehdottomasti nähdä jokaisen rotan -"

"Mutta se on Kutka! Se on lemmikki! Ei se ole tehnyt mitään väärään!" Ron kiljui epätoivoisena, kun tyttö ojensi rimpuilevan rotan professorin syliin.

"Saat sen kyllä takaisin, älä huoli", McGarmiwa totesi tylysti, mutta kiljahti sitten. Rotta oli purrut häntä sormeen ja tipahtanut samalla lattialle. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, se oli jo livahtanut pienestä reiästä seinän sisään.

"Katsokaa nyt! Te pelästytitte sen tiehensä!" Ron huusi ja lähti sitten rivakasti harppomaan rappusia takaisin makuusaliin.

"Voi sentään", McGarmiwa mutisi ja suuntasi sanansa sitten suoraan Percylle, "huolehdi, että tuot rotan minulle heti, kun näet sen taas täällä. Ja minä varoitan sinua Weasley, vielä yksikin tällainen kaaos, niin sinä saat luovuttaa merkkisi takaisin minulle."

Harry katseli tilannetta täysin ulkopuolisena ja toivoi, että olisi ollut jossakin muualla. Hän tuijotti, kun Fred ja George hihittelivät Percylle, joka istui kuin maansa myyneenä nojatuolilla. Rauha oli jo laskeutunut huoneeseen, ja Harry aikoi hiipparoida paikalta vähin äänin, kun professori näytti taas viimein muistavan hänenkin läsnäolonsa.

"Ja sinä Potter", hän totesi uhmakkaasti, "kymmenen pistettä Luihuiselta ja jälki-istuntoa."

"Eikä! Minä hain vain sauvani", Harry väitti vastaan. Tämä ei ollut yhtään reilua! Jos mellakkaa ei olisi syntynyt, hän olisi selvinnyt tilanteesta helposti rangaistuksetta.

"Eikä sinulle tullut mieleen pyytää jotakuta tuomaan sitä?"

Nyt kun asian noin ilmaisi, se tuntui tietysti ilmiselvän järkevältä.

"Ei, professori", Harry totesi niin katuvana, että oli varma pääsevänsä pälkähästä siitä hyvästä.

"Sittenpähän ehdit sitä miettiä. Saat kirjeeni myöhemmin. Mutta nyt - sinun jälkeesi."

Harry löntysti ulos muotokuva-aukosta suu mutrullaan. Aina kun hän teki jotakin laitonta, mutta hauskaa, hän jäi kiinni. Sirius taatusti pettyisi häneen, jos saisi kuulla tästä. Harry huokaisi syvään ja lähti sitten murtuneena kohti oman tupansa oleskeluhuonetta. Juuri sillä hetkellä hän olisi antanut mitä tahansa, että olisi saanut palata takaisin Rohkelikkojen valoisan lämpimään torniin.

***

Harryn katuessa tekoaan Luihuisten oleskeluhuoneessa, pieni rotta puikkelehti ketterästi sisään pienestä reiästä. Reikä johti asumattomaan, hyvin vanhaan taloon, joka kohosi korkeuksiin suuren mäen päällä. Se oli ollut tyhjillään jo pitkään, joten se oli tavattoman huonossa kunnossa. Ikkunat oli peitetty laudoilla, seinät rakoilivat ja tuuli ujelsi sen hauraissa rakenteissa. Talo oli kolkko ja kylmä lukuun ottamatta pientä huonetta sen yläkerrassa. Huoneessa loisti himmeä sininen valo, kun erittäin riutunut, lastakin pienempi mies istui siellä valtavassa tuolissa. Miehen punaiset silmät, viirut kuin käärmeellä, tuijottivat herkeämättä hauraan pientä miestä, joka seisoi nyt tämän edessä jalkoihinsa vilkuillen. Mies hypisteli sormiaan ja hytisi. Hän oli jälleen tehnyt suuren virheen.

"Mitä sinä sanoit?" kimeä ääni kajahteli kolkoista seinistä.

"He-herrani minä.. Minä en ole vielä ehtinyt sinne asti suunnitelmaani."

"Miten niin et ole ehtinyt? Sinähän nukut melkein pojan vierellä!"

"Tiedän, herrani. Suunnitelma on mutkikas, se vaatii -"

"Se ei vaadi mitään! Se on aukottoman idioottivarma, mutta sinä et vain pysty siihen!"

"Pystyn minä, herrani. Minä - Aaaaaaaaiiiiiiiaaaa!"

Kirkas valo välähti samalla, kun mies vaikeroi lattialla tuskissaan. Hän oli tottunut tähän, häntä oli kidutettu ennenkin, mutta se tuntui silti yhtä karmivalta jokaisena kertana. Se sai hänen pahimmat muistonsa kymmenkertaistumaan ja tuntumaan yhtä aikaa samalla kun hänestä tuntui, että hänen raajojaan vedettiin eri suuntiin ja häntä pistettiin sadoilla pienillä tikareilla. Kipu oli sanoinkuvaamattoman tuskallista, eikä se koskaan helpottanut.

Hän kyllä tiesi suunnitelman, tiesi sen jokaisen pienenkin yksityiskohdan, mutta toteutus oli ollut yllättävän vaikeaa. Olentoa oli lähes mahdotonta hallita, siihen ei pystynyt kuka tahansa. Hän tarvitsi aikaa, mutta se alkoi jo olla vähissä. Ja hänen herransa alkoi käydä kerta toisensa jälkeen levottomammaksi.

"Mitä sinä sanoit?" ääni toisti hetken kuluttua, kun mies hengitti katkonaisesti myttynä lattialla.

"Minä teen sen, herrani. Teen sen heti, kun seuraava tilaisuus koittaa."

"Hienoa, Matohäntä. Tiesin, että vielä jonain päivänä sinä olisit palvelusteni arvoinen."