LUKU 9 - Pöllöpostia

Oli kulunut muutamia viikkoja siitä, kun oli selvinnyt, että Peter olikin elossa. James oli aluksi tehnyt hurjasti ylitöitä saadakseen lisätietoja ja löytääkseen Peterin, mutta se oli ollut turhaa. Mitään uutta ei ollut saatu selville, joten asia oli lopulta laitettu jäihin. Päätettiin, että mikäli uusia tietoja ilmenee, asiaa aletaan tutkia uudelleen, mutta muuten pidetään taukoa. Päätös oli ensin aiheuttanut hirveää ahdistusta Jamesille, mutta vihdoin hän sekä Lily pystyivät unohtamaan asian edes jotenkin. Niinpä he olivat myös sopineet, ettei Peteristä enää puhuttaisi. Ei ennen kuin jotain uutta selviäsi.

Siksi Pottereiden elämä olikin nykyisin kovin yksipuolista ja tylsää.

”Äiti, ei ole mitään tekemistä”, Harry marisi Lilylle syödessään lounasta.

”Vastahan sinä pääsit arestistasi, kyllä sinä nyt jotakin keksit”, Lily vastasi Harrylle samalla, kun korjasi astioita pöydältä.

”Enkä keksi, koska – Pöllö!” Harry  yhtäkkiä huudahti kesken lauseen. Lily säpsähti ja katsoi sitten ikkunaan.

”Oho, katso, kenelle kirje on.”

Harrya ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän pinkaisi ikkunalle ja avasi sen. Pöllö lehahti sisään saman tien ja istahti tuolin selkänojalle. Pöllö näytti aika vanhalta, oikeastaan ikäloppu kuvasi sitä parhaiten. Sen höyhenet olivat pörhössä, ja se näytti siltä, että voisi kuukahtaa kumoon hetkenä minä hyvänsä.

”Tuota, äiti.. Minusta meidän pitäisi antaa pöllön levätä”, Harry tuumasi irrottaessaan kirjettä sen koivesta. Samalla hetkellä, kun kirje irtosi, pöllö kellahti alas tuolilta ja tipahti tömähtäen maahan. Harry kiljaisi.

”Äiti, se kuoli!” hän huudahti kauhuissaan. Lilynkin ilme valahti veltoksi, mutta kun hän kerkesi pöllön luo, hän hymyili Harrylle.

”Ei, se taisi vain pökertyä. Täytyy antaa sen levätä”, Lily totesi ja nosti pöllön varovasti maasta, ”mutta mikä se kirje oli? En ole nähnyt pöllöä aiemmin.”

Nyt Harrykin muisti, miksi pöllö oli saapunut. Hän katsoi kirjeen taakse ja yllättyi, kun siinä oli hänen nimensä.

”Se on minulle!” Harry hihkaisi innoissaan ja repi sen auki saman tien. Hitaasti, mutta varmasti, Harry alkoi lukea kirjettä, jonka kirjaimet olivat vähän sikin sokin, ja teksti oli epäselvää.

Harry,

tuletko meille käymään? Äiti sanoi etä voi tarjota kahvia ja kakkua sinulle ja Lilylle ja Jamesille. Minulla on syntymä päivä äiti sanoi ettei lahjaa tarvitse ostaa. Jos tulette. Ilmoittakaa. Ajalla ei kuulemma ole väliä.

Ron Weasly

P.S. Älä käytä meidän pölöä se on vähän huono

Harrya nauratti hirveästi. Hänestä kirje oli hauskasti kirjoitettu ja lisäksi hän oli todella iloinen, että saisi vihdoin jotakin tekemistä.

”No, mitä siinä sanottiin?” Lily kysyi Harrylta, kun oli tullut takaisin keittiöön, ”oliko se Siriukselta?”

”Ei, kun Ronilta! Hän kutsui meidät synttäreilleen tänään, eikä ole väliä, mihin aikaan. Mennäänhän me, äiti?” Harry kysyi toiveikkaana silmät loistaen.

”Ei kai meillä mitään muutakaan ole. Me voisimme lähteä vaikka heti, kun pitää kuitenkin ostaa lahjakin.”

”Ei pidä. Tässä lukee, että lahjaa ei tarvitse ostaa.”

”Höpsis, tietysti täytyy! Menehän siitä pukemaan, minä kirjoitan vastauksen.”

”Älä sitten käytä Ronin pöllöä, se on huono”, Harry tuumasi vielä ennen kuin lähti huoneeseensa.

”En käytä”, Lily totesi naurahtaen ja alkoi sitten etsiä kynää.

Ei mennyt kauaakaan, kun Lily ja Harry olivat jo Kotikolon portin edessä, vaikka he olivat matkallaan poikenneet Viistokujalla ostamassa Ronille suklaasammakoita ja lahjakortin pilailupuotiin.

”No niin, katsohan vielä tänne, Harry”, Lily totesi Harrylle ja suoristi sitten tämän viittaa, ”eiköhän tuo kelpaa.”

He avasivat portin ja kävelivät sitten suoraan Kotikolon ovelle. Heitä oltiin jo vastassa suurella joukolla.

”Tervetuloa, tervetuloa”, Molly toivotti hymyillen leveästi ja halasi sekä Lilyä, että Harrya. Sen jälkeen jokainen lapsista esitteli itsensä.

”Percy”, tärkeän oloinen poika totesi ylväänä. Harrya nauratti, mutta hän teki kaikkensa pidätelläkseen naurun sisällään.

”Charlie”, totesi hieman rennomman ja vanhimman oloinen poika.

”Fred ja George”, kaksoset kättelivät Harrya Percyn jälkeen, selvästi matkien tämän virallisen oloista tapaa esittäytyä. Se nauratti Harrya vielä enemmän, ja tällä kertaa hän tyrskähtikin pienesti. Lopuksi Harry katsahti vielä pieneen tyttöön, joka kurkki ujosti Mollyn takaa.

”Tässä on Ginny”, Molly totesi, kun tyttö ei selvästikään uskaltanut tulla kättelemään, ”Ronin te tiedättekin. Arthur, minun mieheni, on valitettavasti kyllä töissä. James on varmaan myös? Ja Bill, minun vanhin poikani, ei asukaan enää kotona.”

”Hauska tavata teidät kaikki! Ja valitettavasti James on myös töissä. Ministeriössä tuntuu olevan aina kiire”, Lily huokaisi syvään.

Kun esittelyt ja onnentoivotukset oli sitten viimein saatu tehtyä, Harry seurasi Ronia yläkertaan, kun Lily puolestaan meni Mollyn perässä keittiöön. Koko ajan yläkertaan mentäessä Harry vilkuili kiinnostuneena ympärilleen. Talon tyyli ei muuttunut miksikään, oikeastaan se tuntui vain pahenevan mitä ylemmäs mentiin. Kaikki näytti edelleen käytetyltä ja vanhalta, mutta silti talosta huokui tietty lämpö ja upeus.
”Täällä on niin hienoa. Meillä tuskin edes erottaa, että olemme kaikki taikovaa väestöä”, Harry totesi nyrpeänä. Siinä missä heidän kotonaan taikaesineet olivat visusti järjestyksessä ja osittain piilossa, Ronin luona ne lojuivat siellä täällä. Harryn mielestä se juuri teki kodista kodin, mutta kummasti hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä.

”Enpä nyt tiedä, kai tämä menettelee”, Ron tuhahti ja avasi sitten oven, joka johti ilmeisesti hänen omaan huoneeseensa.

”Vau”, Harry sanoi ensimmäisenä, kun astui sisään. Huone oli pieni, mutta sitäkin kotoisampi. Tavarat lojuivat siellä täällä, mutta silti huone tuntui puhtaalta ja raikkaalta. Lisäksi melkein jokainen seinä oli vuorattu Ronin lempihuispausjoukkueen julisteilla.
”No jaa”, Ron totesi, mutta Harry huomasi, että hän punastui hieman, ”meitä on niin monta, että ei tämä kovin hääppöinen ole.”

”Onpas! Minun huoneeni on ihan tylsä tähän verrattuna, sinun täytyy tulla joskus katsomaan”, Harry vakuutteli.

”Ehkä voisin tullakin”, Ron totesi ilme kirkastuen ja aikoi jatkaa lausettaan, mutta joku koputti oveen juuri silloin. Ron kaappasi nopeasti Kutkan syliinsä lattialta, ettei se ehtisi livahtamaan ovenraosta ja totesi sitten: ”Sisään.”

Harry ja Ron tuijottivat molemmat ovea, joka avautui hiljalleen ja paljasti lopulta Lilyn

pään.
”Tuletteko kahville? Molly pyysi”, Lily totesi ja vilkuili kiinnostuneena Ronin huoneeseen. Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti.

”Ai, saamarin rotta!” Ron huudahti ja piteli vertavuotavaa sormeaan, ”se puri minua!”

Lily ja Harry käänsivät molemmat automaattisesti katseensa Roniin. Kutka oli ilmeisesti katsonut tilaisuutensa tulleen ja oli nyt livahtanut jonnekin piiloon jättäen mukavan muiston Ronille.

”Näittekö te, mihin se meni?” Ron kysyi yhä sormeaan voivotellen.

”En sattunut huomaamaan”, Lily totesi vähän huolestuneen näköisenä, ”pitäisikö tuolle puremalle tehdä jotakin?”

”Kyllä tämä paranee”, Ron totesi vaisusti, ”mutta ei se ole ennen purrut.”

”Ehkä se vain pelästyi jotain”, Harry ehdotti, ”haluatko, että autan sinua löytämään sen?”
”Ei tarvitse, menkää te vain edeltä. Minä tulen perässä”, Ron murahti ja näytti siltä, että Kutkasta ei olisi mitään jäljellä, mikäli se jossain vaiheessa löytyisi.

Harry näki parhaaksi totella ja seurasi Lilyä alakertaan. Pian Kutka kuitenkin unohtui mielestä, kun Harry näki ja haistoi kaikki herkut, joita Weasleyn pöytä oli pullollaan.

”Nam”, Harry tuumasi ja istahti sitten pöydän ääreen.

”Mihin Ron jäi?” Molly kysyi hieman kärttyisen näköisenä, ”hän ei selvästikään ymmärrä vieraiden päälle, minä käyn sanomassa –”.

”Ei tarvitse, Ron jäi ottamaan kiinni rottaansa”, Lily totesi, ”hän sanoi tulevansa pian perässä.”

Molly näytti siltä, että olisi halunnut silti sanoa muutaman valitun sanan, mutta lopulta hän kuitenkin vain tuhahti ja alkoi tuputtaa vierailleen kaikkea, mitä pöydässä oli. Se veti kaikkien huomion puoleensa, eikä kukaan huomannut, kuinka pieni rotta pujahti ketterästi ulos ovenraosta.

Seuraavat vuodet kuluivat nopeasti. Harry vietti silloin tällöin aikaa Weasleyn perheen kanssa, kun taas Ron puolestaan kävi joskus Pottereilla. Kaveruksilla riitti hirveästi puhuttavaa ja tekemistä, ja huispauksesta tuli heidän lempipuuhansa. Kun sitten viimeinen kesä ennen kouluunmenoa alkoi, poikien suosikkipuheenaiheeksi nousi Tylypahka. Eikä se ollut mikään ihmekään, sillä oli huhuttu, että Tylypahkan kirjeet saapuisivat kuluvalla viikolla. Koulun alkuun oli enää pari hassua kuukautta.

”Harry kiltti, tule pois sieltä ikkunasta”, Lily toisti pojalleen jo monetta kertaa samana päivänä.
”Mutta sitten pöllö tulee silloin, kun minä en huomaa, ja sitten en pääse lainkaan Tylypahkaan”, Harry mutisi vastaukseksi katse yhä liimattuna kauas horisonttiin.
”Älä ole hölmö, tietysti pöllö tulee sinun luoksesi ja tavoittaa sinut, vaikka olisit missä. Etkä sinä voi tietää edes sitä, hyväksytäänkö sinut Tylypahkaan. Ehkä odotat turhaan”, Lily heitti Harrylle virnistäen ja sai tämän vihdoin kääntymään pois ikkunasta.
”Eikä! Ei niin voi käydä. Eihän?” Harry kysyi hermostuneena. Lily hymyili hänelle.
”Olet toivoton, tiesitkö sitä?”

Päivät kuluivat hitaasti. Lilyn hermot alkoivat olla loppuviikosta jo todella kireinä, koska Harry ei antanut periksi. Hän jaksoi jatkuvasti muistuttaa Tylypahkasta ja kirjeestä, ja Lilyn täytyi todella käyttää kaikki keinot, jotta hän sai Harryn syömään jotakin tai lähtemään käymään esimerkiksi kaupassa. Edes huispaus ei tuntunut enää kiinnostavan Harrya.

”Harry, viimeisen kerran”, Lily melkein huusi. Nyt hän ei enää jaksanut.

”Joo joo, minä – Pöllö! Äiti, pöllö!”

Lily kohotti itsekin katseensa ylös ja tähyili ulos ikkunasta. Aluksi hän ei huomannut mitään, mutta sitten kaukaisuudesta alkoi lähestyä pieni piste, joka suureni koko ajan. Viimein se todella osoittautui pöllöksi. Lily huokaisi syvään, melkein yhtaikaisesti Harryn kanssa. ”No jo oli aikakin.”

Harry avasi ikkunan jo kauan ennen kuin pöllö oli edes lähelläkään ja kurotti siitä ulos, jotta saisi kirjeen varmasti ajoissa. Lilyä koko tapahtuma vain nauratti, etenkin kun hän näki Harryn kasvoilta paistavan vakavuuden. Kyllä hän tosin itsekin odotti kirjettä, muttei yhtä intensiivisesti kuin Harry. Siitä kun oli niin kauan, kun hän itse oli saanut oman kirjeensä.

”Minä sain sen, minä sain sen, minä sain sen!” Harry huusi innoissaan, kun oli viimein irrottanut kirjeen pöllön koivesta.

”No niinpä tosiaan, etkö aio avata sitä?” Lily kysyi pojaltaan hymyillen.
”Aion”, Harry totesi lyhyesti ja kääntyi sitten ympäri, jotta hän saisi lukea kirjeen rauhassa.
”Hyvä on”, Lily totesi, kun tajusi Harryn aikeet, ”tule sitten alas, kun olet valmis.”
Harry nyökkäsi.

Sitten hän istahti sängylleen ja tuijotti kirjettä lumoutuneena. Hän halusi muistaa sen hetken ikuisesti ja sulki silmänsä kiinni, jotta pystyi paremmin painamaan sen mieleensä. Sen jälkeen hän käänsi kirjeen ympäri ja katseli siinä olevaa vaakunaa.
”Tuon täytyy olla Tylypahkan vaakuna”, Harry mumisi ääneen ja kosketti sitä varovasti. Siinä olivat käärme, leijona, mäyrä ja kotka kietoutuneina T – kirjaimen ympärille. Kuvio oli vähän koholla, mutta koskettaessa se tuntui madaltuvan. Harry nosti sormensa nopeasti ylös ja huomasi, kuinka kuvio alkoi sulaa ja katosi lopulta kokonaan pois.
”Vau”, Harry henkäisi ja avasi sitten kuoren vapisevin sormin. Kuoren sisällä oli kaksi pergamenttia, joiden teksti oli kirjoitettu siistillä kaunokirjoituksella. Yläreunassa komeili taas sama vaakuna, joka oli sulanut Harryn sormen alta.

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU

Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri,
Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto)

Hyvä herra Potter,

täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Varmistat paikkasi lähettämällä meille pöllön viimeistään 1. elokuuta.

Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset.

Parhain terveisin,

Minerva McGarmiva

Minerva McGarmiva
Vararehtori

Harry luki kirjeen kahteen kertaan varmistaakseen, että hän varmasti huomasi kaiken, mitä siinä sanottiin. Sen jälkeen hän heitti sen sängylle ja nappasi käteensä toisen pergamentin palasen, se oli paljon mielenkiintoisempi.

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Luettelo ensimmäisen vuoden tarvikkeista

Koulupuku
1. Kolme tavallista työkaapua (musta)
2. Yksi tavallinen suippohattu (musta) päiväkäyttöön
3. Yhdet suojakäsineet (lohikäärmeennahkaa tai vastaavaa)
4. Kaksi talviviittaa (musta, hopeakiinnikkeet)
Huomatkaa, että vaatteet on nimikoitava!

Oppikirjat
Miranda Kanahaukka: Loitsujen käsikirja 1
Bathilda Bagshot: Historian taikakaudet
Adalbert Jaaritellen: Taikojen perusteet
Emeric Kytkin: Muodonmuutokset aloittelijoille
Phyllida Itiö: Tuhat taikayrttiä ja – sientä
Arsenius Mittalasis: Taikaliemet ja –juomat
Lisko Scamander: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Quentin Tytina: Pimyden voimat. Itsesuojeluopas

Muut tarvikkeet
1 taikasauva
1 noidankattila (tinaa, vakiokoko 2)
1 lasi- tai kristallipullosarja
1 kaukoputki
1 messinkinen punnussarja

Oppilaat voivat tuoda myös pöllön TAI kissan TAI rupikonnan

Vanhemmille huomautetaan, että ensiluokkalaiset eivät saa tuoda omaa luudanvartta!

”Höh”, Harry murahti, kun pääsi viimeiselle riville. Hän oli kuitenkin niin innoissaan koko kirjeestä ja sen sisällöstä, ettei hän antanut asian häiritä itseään. Lisäksi hän oli varma, että Siriuksella oli jokin oiva keksintö salakuljetukselle.

”Äiti, mitä tähän vastataan?” Harry huusi alakertaan ja lähti sitten juosten portaisiin ennen kuin Lily ehti sanoa mitään.

Seuraavat viikot kirjeen saapumisen jälkeen olivat toivottomia. Jos Lily oli luullut, että hän saisi hermonsa takaisin kirjeen jälkeen, hän oli ollut pahasti väärässä. Nyt, kun Harry tiesi pääsevänsä Tylypahkaan, hän ei mistään muusta puhunutkaan. Lisäksi hän intti koko ajan, että hänen täytyi päästä Viistokujalle, etteivät tavarat loppuisi kesken.

Lily yritti selittää monesti päivässä, mikseivät he ehtineet ostoksille, ja miten muutkin menivät vasta viimeisillä viikoilla, mutta se ei auttanut. Kun koulun alkuun sitten oli vielä kolme viikkoa, Lily kyllästyi.

”Hyvä on, Harry. Minä kysyn Siriukselta, jos hän lähtee mukaasi. Me emme ehdi Jamesin kanssa.”

Eikä mennyt aikaakaan, kun Harry käveli tyytyväisenä Siriuksen kanssa pitkin Viistokujan katua.

”No, mihis mennään ekana?” Sirius kysyi pilke silmäkulmassaan.

”Ostetaan taikasauva”, Harry totesi ja lähti johdattamaan Siriusta Ollivanderille. Hän oli kuullut, että sieltä sai parhaat sauvat.

”Älä nyt höpsi, se jätetään viimeiseksi”, Sirius tuumasi ja käänsi Harryn suunnan toisaalle.
”Ensin ostetaan kaikki turha ja sitten kaikki hyödyllinen ja hauska! Eli mitä jos poikkeaisimme Säilässä ja Imupaperissa?”

”Ääh, eikä!” Harry intti vastaan, muttei voinut kuin totella, koska Sirius oli häntä vahvempi.

He avasivat yhdessä narisevan kirjakaupan oven ja astuivat sisään. Harry jäi tuijottamaan kattoihin yltäviä kirjahyllyjä, kun Sirius meni suoraan kassalle ohittaen pitkän jonon.

”Tylypahkaan menossa, ekaluokkalainen”, Sirius totesi ja osoitti Harrya, joka pyöri ympyrää niska vinossa, yhä kattoon tuijottaen.

”Vai niin, jonon perälle sitten vain”, myyjä murahti kiukkuisena ja muutama asiakas myönnytteli häntä. Sirius mietti hetken ja osoitti sitten uudelleen Harrya.
”Niin, mutta poika on vähän jälkeenjäänyt, hän saa nopeasti tuhoa aikaan, että jos me voitaisiin saada ne kirjat nopeasti, niin päästäisiin lähtemään.”

Kirjakauppias tuijotti hetken Harrya ja sitten Siriusta kuin varmistaakseen, että tämä oli tosissaan. Sitten hän vilkaisi pitkää jonoa ja asiakkaiden vihaisia katseita.
”Enpä oikein tiedä, kuule. On parasta, että menet jonon perälle”, kauppias epäröi.
”Niin, mutta –”, Sirius aloitti, muttei hänen tarvinnut jatkaa loppuun. Juuri silloin kuului nimittäin valtava rysähdys. Sirius käännähti katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut ja näki Harryn istumassa keskellä valtavaa kirjakasaa. Harry oli ilmeisesti epähuomiossa törmännyt esittelytelineeseen.

”No niin, mitä minä sanoin?” Sirius väläytti myyjälle leveän hymyn ja pidätteli vain vaivoin nauruaan. Sen jälkeen hän meni auttamaan Harrya ja katseli huvittuneena, kun myyjä keräsi vikkelästi tarvittavat kirjat kasaan.

”Loisto ajoitus, en tiennyt, että lähdit mukaan juoneen”, Sirius kuiskasi Harrylle ja heilautti kirjat takaisin telineeseen yhdellä näpäytyksellä.

”Mihin juoneen?” Harry kysyi ihmeissään ja vilkaisi sitten myyjää, joka vilkuili koko ajan Harryn suuntaan hieman huolestuneena.

”Ei mihinkään”, Sirius totesi ja pörrötti Harryn hiuksia, ”istu vain odottamaan.”

Hetkeä myöhemmin Harry oli taas raikkaassa ulkoilmassa.

”Sitten koulupuvut”, Sirius totesi topakasti ja osoitti Harrylle pukuliikettä, ”minä haen sinulle sillä välin muut tarvittavat vekottimet.”

”Pitääkö minun mennä yksin?” Harry kysyi vähän pelokkaasti ja katsoi Siriusta anelevasti silmiin.

”Pitää tietysti, en kai minäkään voi pukuja sinun puolestasi sovittaa”, Sirius tuhahti ja tökkäsi Harrya eteenpäin, ”vauhtia nyt, ei meillä koko päivää aikaa ole.”

Harry epäröi hetken, mutta lähti sitten astelemaan kohti pukuliikettä. Se ei ollut kaukana, ehkä hän selviäisi sinne asti yksinkin. Hän oli kuitenkin väärässä.

”Katso eteesi”, vaaleatukkainen poika huusi Harrylle, kun he molemmat olivat maassa rähmällään.
”Anteeksi, en minä huomannut”, Harry vastasi ihmeissään ja tuijotti sitten suoraan vaaleatukkaisen pojan kylmiin silmiin, ”ei tarvitse olla niin ilkeä.”

”En minä ole ilkeä, minulla vain sattuu olemaan vähän kiire”, poika töksäytti ja nousi ylös maasta. Harry teki samoin.

”No, mitä sinä siinä sitten vielä seisot?” Harry kysyi pojalta hieman uhmakkaasti. Poika ei enää vastannut, hän vain tuhahti ja lähti sitten matkoihinsa tönäisten Harrya ohimennen.
”Typerä poika”, Harry mumisi yksikseen ja jatkoi sitten matkaansa kaapuliikkeeseen, joka tällä kertaa sujui ongelmitta.

Kun Harrylla sitten hetken päästä oli kaikki tarpeellinen ja vähän vielä ylimääräistäkin, hän sai vihdoin avata Ollivanderin oven. Kauppa näytti vanhalta ja nuhjuiselta. Harry epäili, ettei siellä ollut siivottu avajaisten jälkeen, jos niitä ennenkään.
”Hohooi, onko täällä ketään vai saadaanko me itse valita mukavin hyllystä?” Sirius huusi korkeille hyllyriveille, jotka tällä kertaa olivat tiskin takana niin, ettei Harry voinut niitä kaataa.

”Tullaan, tullaan”, vaimea ja käheä miesääni kuului jostakin kaukaa. Harrya alkoi hieman karmia, muttei hän tahtonut sanoa sitä Siriukselle. Niinpä hän vain nielaisi hiljaisesti ja tuijotti sitten suurin silmin tiskin taakse, josko sinne joku ilmestyisi.

Pian hyllyjen takaa tulikin esiin pörröinen hiuspehko ja sitä mukaa myös loput miehestä. Hän oli mitä ilmeisimmin Ollivander itse.

”Vai sauvaa etsimässä”, Ollivander totesi, ”katsotaas sitten.”

Mies heilautti kerran omaa sauvaansa, jolloin yhdestä laatikosta nousi mittanauha. Se siirtyi itsellään Harryn vierelle ja alkoi mitata Harrya joka puolelta. Hänestä se tuntui epämukavalta ja tungettelevalta, mutta pakkohan se oli kestää, jos hän halusi sauvansa.

”Täältä minäkin joskus sauvani hankin”, Sirius totesi Harrylle selvästi muistellen omaa tärkeää hetkeään.

”Niinkö?” Harry kysyi ihmeissään. Hän tiesi, että liike oli vanha, mutta että niin vanha.
”Kyllä vain”, Ollivander vastasi Harryn yllätykseksi, ”sitä minä en helposti unohda.”
”Niin, ei varmaan monikaan asiakas saa jokaista hyllyriviä nurin”, Sirius kohautti olkiaan, ”tiesin heti, että juuri tämä sauva sopi minulle. Mukava kiusankappale.”
”Sauva valitsee omistajansa”, Ollivander mutisi ja käveli sitten hyllyjen väliin.
Sirius piteli omaa sauvaansa silitellen sitä hellästi. Harry naurahti, mutta vakavoitui sitten, kun Ollivander palasi upouusi sauva mukanaan.

”Kokeilehan tätä”, Ollivander totesi ja ojensi Harrylle sauvan. Harry odotti, että hänkin olisi heti räjäyttänyt jotakin tai sauva olisi vähintäänkin alkanut värisemään tai hehkumaan, mutta mitään ei tapahtunut. Hänestä tuntui oikeastaan aika tyhmältä, ihan kuin hän olisi seisonut kaupassa ostamassa pelkkää puutikkua.

”Ei, surkeaa”, Ollivander mumisi itsekseen ja palasi hakemaan uuden sauvan, ”ehkä tämä on parempi.”

Harry kokeili onneaan uudelleen, mutta kun hän yritti koskettaa sauvaa, se syöksähti irti Ollivanderin kädestä kuin tykinsuusta ammuttuna. Matkallaan se teki reiän keskelle Ollivanderin hiuspehkoa.

”Selvästikään ei”, Ollivander totesi ja katosi taas hyllyjen väliin.

Harry katsahti pelokkaana Siriusta, mutta tämä vain nauroi hervottomasti. Harrysta se ei ollut ollenkaan hauskaa. Hän oli pilannut Ollivanderin hiukset, eikä hänestä muutenkaan tuntunut kovin itsevarmalta. Entä, jos mikään sauva ei sopisikaan hänelle?

Pian Ollivander kuitenkin palasi vielä kolmannen sauvan kanssa. Harry tuijotti sitä vähän peloissaan ja hipaisi sitä sitten ensin varovasti etusormellaan. Seuraavassa hetkessä sauva olikin jo hänen kädessään, ja siitä lensi kultaisia kipinöitä.

”Bravo! Se on siinä”, Ollivander hihkui innoissaan ja taputti käsiään.

”Yksitoista tuumaa, piikkipaatsamaa ja sisältää lohikäärmeen sydänjuuren. Erittäin notkea ja näppärä. Hyvä valinta, Potter. Oikein hyvä valinta.”

”Mutta juurihan te sanoitte, että sauva valitsee velhon? En mitä tätä valinnut, enhän?”
”Kukaan ei voi ymmärtää sauvatiedon kaikkia saloja, poikaseni. Ei kukaan”, Ollivander puhui lähinnä itselleen.

”En epäile sitä yhtään, mutta voisimmeko me nyt maksaa?” Sirius tokaisi ja otti sitten kukkaronsa esille.

”Öh, juu, kyllä”, Ollivander mutisi ja otti vastaan Siriuksen tarjoamat rahat.

Kun Harry oli sitten kiitellyt kovasti, ja he olivat Siriuksen kanssa lähdössä, ovi avautui. Sisään astui pyöreäkasvoinen ja vähän pullean näköinen poika, jonka seurana oli vanha naishenkilö. Harry arveli, että poika oli myös menossa Tylypahkaan ja aikoi juuri kysyä asiasta, kun Ollivander alkoi puhua.

”Neville Longbottom”, hän totesi kuin kunnioittaen, ”sinua minä olenkin jo odotellut.”

Harry käännähti ympäri nähdäkseen, puhuiko Ollivander totta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että olisi vitsaillut, ja kun Harry käännähti takaisin ovelle, hän huomasi pojan punastuneen. Harry avasi suunsa kysyäkseen pojalta, oliko tämä todella Longbottom, kuuluisa Longbottom, muttei saanut siihen tilaisuutta. Sirius laittoi käden hänen suulleen ja taputti häntä sitten selkään.

”Kiitos vielä, Ollivander”, Sirius totesi ja johdatti sitten Harryn ulos ovesta.

”Miksi sinä noin teit? Se oli Neville Longbottom, poika, joka elää!” Harry intti vihaisena ja yritti kurkkia sisään kauppaan.

”Juuri siksi, Harry. Poika ei taatusti halua yhtään ylimääräistä huomiota”, Sirius totesi ja käski Harryn sitten jatkaa matkaa, ”sitä paitsi, Lily murhaa minut, jos en vie sinua ajoissa kotiin.”