LUKU 7 - Karkumatkalla

Lilyä alkoi kaduttaa, että hän oli edes suostunut Harryn pyyntöön. James ja Remus ottivat lähes aina Siriuksen avukseen, jos oli tapahtunut jokin suurenluokan katastrofi, ja koska tällä kertaa juttuun liittyi myös heidän yhteinen ystävänsä Peter Piskuilan, oli täysin varmaa, että Sirius oli heidän mukanaan.

Harry saisi siis melko varmasti pettyä, muttei lupausta voinut enää peruakaan, eikä Lily siksi halunnut tuhlata enempää aikaansa asian murehtimisineen. Niinpä hän otti taas lehden eteensä ja luki sen rauhassa loppuun. Sen jälkeen hän alkoi keräillä pöydästä heidän aamiaisastioitaan tottuneesti taikomatta. Hän oli juuri kantamassa lautaspinoa astianpesukoneen näköiseen laitteeseen, kun yläkerrasta kuului valtava pamaus. Lily pelästyi niin, että astiat lipsahtivat hänen käsistään ja särkyivät.

”Voi hemmetti”, Lily tuhahti. Ilmeisesti oli käynyt juuri niin, kuin hän oli pelännytkin.
”Harry? Oletko kunnossa? Vastasiko Sirius?” Lily huusi yläkertaan korjatessaan samalla aiheuttamaansa sotkua.

Koska mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut, Lily päätti käydä tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa.

”Harry, oletko sinä siellä? Avaisitko oven? On ihan turhaa kiukutella, minä varoitin sinua”, Lily puheli Harryn huoneen oven läpi. Hän olisi saanut sen helposti auki itsekin, muttei halunnut noin vain rynnätä sisään, kun Harry oli jo muutenkin pahalla päällä.
”Ai, onko tämä joku mykkäkoulu vai? Minä tulen sitten väkisin sisään, tuollainen kiukuttelu on typerää”, Lily yritti vielä kerran. Yleensä pieni uhkailu tepsi, ja hän sai edes jonkinlaisen vastauksen. Nyt sellaistakaan ei kuulunut. Lily alkoi jo huolestua.
”Hyvä on, minä tulen nyt”, Lily varoitti vielä ja avasi sitten oven, joka ei ollutkaan lukossa. Se oli huono merkki. Vielä huonommaksi kaikki muuttui, kun ketään ei sitten näkynytkään missään.

”Harry!” Lily huusi kauhuissaan, kun tyhjyys tavoitti hänen tajuntansa, ”jos tämä on sinusta jokin hauska leikki, niin olisi parempi kertoa siitä nyt heti!”

Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Lily päätti vielä varoiksi kokeilla taikaa, joka paljastaisi kaikki talossa olijat, mutta se sai hänet vain enemmän kauhistuneeksi.
”Ei ketään”, Lily henkäisi ihmeissään ja äkkäsi sitten avoimen ikkunan ja luutakomeron, joka loisti tyhjyyttään. Lily huudahti kauhun ja pelon sekaisena ja juoksi sitten ikkunalle, mutta ketään ei tietenkään enää näkynyt missään. Oliko Harry todella lentänyt ikkunasta? Miten sellainen oli edes mahdollista? Vai oliko Sirius taas tämän takana?

Lily oli juuri lähdössä takaisin alakertaan, josta hän pääsisi helpoiten Harryn perään, kun hän sitten havaitsi lumessa lojuvan paperimytyn. Hän heilautti sauvaansa, jolloin lappu leijaili suoraan hänen käteensä. Hänellä oli kaksi epäilystä. Joko Sirius oli tehnyt juuri niin kuin hän oli pelännytkin, eli vienyt Harryn, tai sitten Harry itse oli päättänyt karata. Näinä hetkinä Lily toivoi ensimmäistä.

Kädet täristen hän avasi paperimytyn, joka osoittautui kirjeeksi. Hän luki sen nopeasti läpi ja huolestui sitten yhä enemmän. Sirius ei ainakaan ollut tämän takana, koska hän oli Jamesin kanssa. Harry oli siis varmasti lähtenyt yksin ja harhaili nyt ties missä. Pahimmassa tapauksessa hän olisi myös ilman minkäänlaisia talvivaatteita ja juoksisi suoraan kuolonsyöjien syliin. Tai mitä, jos hänet olikin kaapannut joku kuolonsyöjistä?

Lily pudisti päätään. Kukaan ei olisi päässyt suojataikojen ohi, ja hän olisi sitten kuullut muutakin kuin vain oven pamahduksen. Kaikki vaikutti siltä, että Harry oli päättänyt lähteä itse jaloittelemaan. Nyt Lilyn suurin ongelma olikin vain se, ettei hän tiennyt yhtään, mihin suuntaan Harry oli lähtenyt. Luudasta ei pahemmin jäänyt jälkiä maahan.

Harry oli ehtinyt jo melko pitkälle. Nyt hän kuitenkin laskeutui hieman alemmas, jotta pystyisi laittamaan takkinsa kiinni turvallisen lähellä maata. Samalla hän mietti, oliko äiti jo huomannut hänen kadonneen. Ainakaan Lilyä ei vielä näkynyt missään. Se kieli onnistumisesta. Tällä kertaa Harry oikeasti näyttäisi muille, ettei hän ollut mikään pikkupoika, eikä häntä tarvinnut pitää lukkojen takana, kun muut pääsivät tositoimiin.

Kun Harry oli saanut takkinsa kiinni, hän ponkaisi maasta lisää vauhtia päästäkseen taas lentokorkeudelle. Siitä hänen alamäkensä sitten alkoikin.

”Äiti katso! Tuo luuta lentää!” pieni vaaleatukkainen poika huudahti ja osoitti Harrya. Harry säpsähti, jolloin luuta nytkähti, ja hän itse tipahti maahan.

”Eikä lennä, mitä sinä oikein höpiset”, nainen vastasi pojalleen ja käännähti vasta sitten katsomaan Harryn suuntaan.

”Voi kamala, mitä sinulle on sattunut?” nainen huusi kauhuissaan, kun näki Harryn maassa silmälasit vinksallaan ja luuta vierellään.

Harry kohotti katseensa. Lily oli aina toitottanut hänelle, että täytyi olla tarkkana, ettei yksikään jästi näkisi heidän taikovan tai tekevän mitään, mikä ei ollut jästeille ominaista. Nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, luudalla lentäminen ei varmaankaan ollut jästien arkipuuhaa. Hän oli kaikenlisäksi lentänyt jo melko pitkälle seuraten alusta alkaen kävelytien reunaa. Kuinkahan moni oli hänet jo nähnyt?

”Oletko kunnossa?” nainen kysyi, kun oli päässyt Harryn vierelle. Hän selvästi etsi katseellaan paikkaa, josta Harry oli siihen pudonnut, ”yrititkö sinä hassu lentää luudalla? Sinun pitäisi tietää, ettei sellainen onnistu. Missä vanhempasi ovat?”

Harry tuijotti naista. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, miten niin luudalla ei voi lentää, mutta hän puri huultaan, ettei lipsauttaisi mitään typerää. Hän oli jo tehnyt tarpeeksi yhdelle päivälle, ja hänen pitäisi päästä jatkamaan jo matkaansa ennen kuin Lily tavoittaisi hänet.

”Olen kunnossa”, Harry vastasi ja päätti nousta seisomaan vakuuttaakseen naisen. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska hänen jalkaansa vihlaisi pahasti. Harry irvisti ja istahti takaisin maahan. Lumi ei ollut juurikaan pehmentänyt laskua.

”Et sinä kyllä taida olla. Asutko tässä lähellä? Voin soittaa vanhemmillesi, että he tulevat hakemaan sinut –”, nainen selitti, mutta Harry keskeytti hänet.

”Ei tarvitse! He eivät ole kotona”, Harry valehteli ja toivoi, ettei nainen kyselisi enempää.
”Missä he sitten ovat?” nainen kuitenkin kysyi epäluuloisena. Hän ei ilmeisesti uskonut, että kukaan jättäisi Harryn ikäistä lasta yksin.

Harry yritti keksiä nopeasti uskottavan vastauksen, mutta sellaista ei vain pälkähtänyt hänen päähänsä. Onneksi pieni poika päätti avata suunsa juuri oikealla hetkellä, ja vei hetkeksi naisen huomion Harrysta.

”Saanko minäkin kokeilla lentää?” poika kysyi yllättäen.

”Älä höpsi, näethän sinä, kuinka siinä käy. Eikä sellainen ole edes mahdollista”, nainen vastasi pikaisesti, mutta katsoi sitten taas merkitsevästi Harrya. Harry vain hymyili takaisin ja yritti sitten taas nousta, mutta nainen esti hänen aikeensa.

”Jos sinun vanhempasi eivät ole kotona, minä vien sinut sitten itse ensiapuun. Sen jälkeen yritämme tavoittaa vanhempasi. Missä he taas olivatkaan?"

”Ei tarvitse, kyllä tämä paranee”, Harry vastasi kiireesti, mutta nainen torjui hänet taas.
”Älä viitsi, näenhän minä, että se voi olla vaikka murtunut. Ei sinun tarvitse pelätä, ensiavussa on ihan turvallista.”

”En minä pelkääkään”, Harry uhosi, ”mutta pärjään yksinkin. Vanhempani tulevat ihan pian kotiin, he ovat.. Kaupassa. En tarvitse apua.”

Nainen katseli Harrya epäröiden.

”Vai kaupassa... Selvä on sitten, mutta minä ainakin saatan sinut kotiovellesi”, nainen totesi ja auttoi Harryn ylös maasta pyyhkien suurimmat lumet tämän päältä. Harryn aivot kävivät ylikierroksilla, mutta silti hän ei keksinyt mitään ratkaisua tilanteeseen. Hänen oli vain myönnettävä itselleen, että hänen karkumatkansa oli päättynyt tähän, eikä hän voisi tehdä enää mitään pidentääkseen sitä. Niinpä hän keskittyi vain toivomaan kiihkeästi, että pääsisi edes kauas pois typerästä naisesta.

Lopulta hän sulki silmänsä, koska häntä alkoi itkettää. Jalkaan sattui, ja hän oli lukittuna tilanteeseen, joka johtaisi auttamatta kunnon rökitykseen kotona. Tämä oli ollut hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää muille, koska tämän jälkeen hän olisi taatusti lopunelämänsä arestissa. Varmasti hänen ikkunaansa asennettaisiin kalterit ja oveen triplalukot. Kyyneleet alkoivat valua hänen luomiensa alta, kun hän mietti kaikkea tulevaa. Häntä suututti, harmitti ja nolotti. Jos hän vain pääsisi johonkin, missä ei ollut ketään lähettyvillä. Sitten kaikki olisi taas paremmin.

Yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua kummalliselta. Hän avasi silmänsä ja oli tipahtaa uudelleen luudalta.

”Oho”, Harry henkäisi osaksi peloissaan ja osaksi innoissaan. Hänen oli jotenkin onnistunut päästä takaisin luudalle ja ilmeisesti hyvin kauas siitä, missä oli hetki sitten ollut.

Hän katseli ympärilleen pidellen tiukasti kiinni luudastaan, muttei tunnistanut paikkoja. Kaikkialla oli vain lunta, ja hänen vieressään kiemurteli loputtoman näköinen metsänreuna. Missään ei näkynyt yhtään elonmerkkejä, eikä yhtään asutusta. Se oli oikeastaan aika pelottavaa. Isä ja Sirius olivat kertoneet hänelle kaikenlaisia tarinoita metsänolioista, ja jostain kumman syystä ne hiipivät nyt hänen mieleensä. Häntä alkoi itkettää uudelleen. Koko idea alkoi tuntua yhä typerämmältä. Hän ei tiennyt yhtään missä oli, tai miten oli sinne päätynyt, hänen jalkaansa sattui edelleen, missään ei näkynyt ketään, ja hänelle alkoi tulla hirveän kylmä. Harrylla ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja kuin jatkaa lentämistä, joten niin hän sitten tekikin ja toivoi vain, että edes jossain kohtaa maisemat alkaisivat näyttää tutuilta.

Harryn lentäessä yhä vain kauemmaksi, Lily astui ulos ovesta. Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki paikat, joissa Harry voisi olla. Ensimmäisenä hän oli ajatellut ministeriötä, mutta se oli melko kaukana, eikä Harry edes tiennyt tarkalleen, mistä sinne pääsisi. Toisaalta Harry saattoi silti yrittää sitä, hän ei aina ajatellut loppuun asti. Toisena Lilyn mieleen tuli kuitenkin Siriuksen talo, ja sitä hän piti lopulta kaikkein todennäköisimpänä.

Lilylle nopeinta olisi tietysti ollut ilmiintyä, mutta hänen piti ajatella asiaa Harryn silmin: Harry lensi luudalla ja oli niin pieni, ettei taatusti ymmärtänyt tai muistanut, ettei luudalla saanut lentää yleisiä teitä pitkin. Lily ei myöskään uskonut, että Harry edes löytäisi perille linnuntietä, joten hän tavoittaisi Harryn luultavasti parhaiten käyttämällä itsekin kävelyteitä. Niinpä Lily kääntyi portilta oikealle ja lähti juoksuun. Hänen etunsa oli, ettei lastenluuta noussut korkealle, eikä sillä saavuttanut hurjia vauhteja.

Lily oli kulkenut jo jonkun matkaa, kun hän sitten huomasi oudon näyn. Tien vieressä istui säikähtäneen näköinen nainen, joka tuijotti jäykkänä eteensä. Naisen vieressä seisoi pieni vaaleatukkainen poika, joka yritti epätoivoisesti lohduttaa naista ja taputteli tätä olkapäälle. Lily päätti kysyä, mikä heillä oli hätänä. Vaikka Harryn etsintä olikin etusijalla, ei hän pystyisi jättämään paria siihen kysymättä edes, oliko heillä jokin hätänä.

”Hei”, Lily sanoi hymyillen ja tuijotti naista, joka kohotti yllättyneenä, mutta edelleen vähän säikähtäneenä katseensa.

”Hei”, nainen sai sanotuksi. Lily mietti, miten hän oikein muotoilisi seuraavat sanansa, ettei kadottaisi heti kontaktiaan naiseen. Nainenhan oli saattanut jopa nähdä Harryn kulkevan ohitse. Se tuli vasta nyt Lilyn mieleen.

”Onko kaikki ihan kunnossa? Tarvitsetteko apua?” Lily yritti udella säilyttäen ystävällisyytensä.
”Ei, kaikki on hyvin. Ettekä te kuitenkaan uskoisi. En minäkään taida uskoa. Tulen varmaan hulluksi”, nainen vastasi ja pudisti sitten päätään murheissaan.

”Mitä minä en uskoisi? Voin kuulkaa kertoa, että minä uskon aika moneenkin asiaan”, Lily vastusteli. Hänen kiinnostuksensa oli herännyt. Olisiko Harry voinut kulkea ohi ja tehdä jotakin, joka sai naisen näin sekaisin?

Nainen tarkkaili Lilyä, mutta päätti ilmeisesti sitten, ettei hänellä ollut mitään menetettävääkään.

”No siis.. Tästä kulki ohitse sellainen pieni poika. Minun poikani, Jimmy, väitti, että poika lensi luudallaan. Minä tietysti torjuin ajatuksen, vai oletko sinä joskus nähnyt kenenkään lentävän? Vaikka en minä kyllä enää tiedä, vaikka Jimmy olisikin puhunut totta, oli se sen verran kummallinen poika”, nainen aloitti päätään riiputtaen, ja Lily hymyili rohkaisevasti.

”Eivät ne luudat kyllä yleensä lennä. Näit varmasti vain väärin”, Lily totesi pojalle, mutta huomasi, että tämä olisi halunnut väittää vastaan.

”Niin, niin minäkin sanoin. Mutta sitten.. No, joka tapauksessa.. Poika oli ainakin yrittänyt lentää luudalla, koska hän oli tipahtanut jostakin maahan ja loukannut jalkansa. Minä sitten yritin auttaa, mutta poika oli aika vastahakoinen. Sain hänet kuitenkin viimein mukaani, mutta sitten.. No sitten..” nainen takelteli.

Lily ei vastannut mitään. Hänen sydämensä oli hypähtänyt kurkkuun, kun hän oli tajunnut, että Harry saattoi olla loukkaantunut. Tärkeintä olisi kuitenkin selvittää, mihin Harry oli lähtenyt, eikä hän siksi halunnut keskeyttää naista.

”Niin no, et varmaan usko tätä, mutta poika katosi. Ihan noin vain”, nainen selitti käsiään heilutellen. Tällaista vastausta Lily ei ollut odottanut.

”Katosi? Oletko nyt aivan varma? Taidat olla vain hieman pelästynyt, silloin sitä yleensä kuvittelee kaikkea” Lily vastasi hämmästyen, mutta katui sitten heti sanojaan.
”Tiesinhän minä, ettet uskoisi. Vai pelästynyt? Hulluksihan minä olen tulossa”, nainen valitteli murheissaan.

”Täytyy myöntää, että tuo kuulostaa kyllä omituiselta, mutta ette te mikään hullu ole. Voin antaa sinulle tästä numeron, johon voit soittaa. He osaavat auttaa tällaisissa tilanteissa”, Lily sanoi ja loihti sitten vikkelän huomaamattomasti paperille numeron, jonka tiesi vievän suoraan muistinpyyhkimisosastolle. Hän oli jakanut sitä niin usein velhojen ja noitien apteekissa, että muisti sen jo ulkoa.

”Mutta osaatko yhtään sanoa, mihin päin poika.. Katosi? Tai miltä hän näytti?” Lily lisäsi vielä. Nainen katsoi Lilyä epäileväisenä. Hän ei selvästikään tiennyt, pitäisikö hänen ottaa numero vastaan tai kertoa ylipäätään enempää, mutta lopulta hän kuitenkin rohkaistui. ”Tummat hiukset, suurin piirtein ensimmäisellä tai toisella luokalla. Kantoi luutaa. Tai luulen, että kantoi. En kyllä tiedä, oliko poikaa edes oikeasti olemassa.. Noh, kuitenkin, en tiedä mihin hän katosi. Miksi kysyt?”, nainen vastasi ja otti viimein numeronkin vastaan.

”Etsin poikaa. Hän pääsi karkuun, joten kiitos tiedoista”, Lily totesi hymyillen. Hän toivoi, ettei nainen kyselisi turhaan enempää, eikä niin sitten käynytkään. Nainen lähti vain poissaolevan näköisenä takaisin taloonsa, ja poika seurasi perässä.

Lily katseli vielä, kun nainen katosi sisälle, ja jatkoi sitten itsekin matkaansa. Hän painoi mieleensä, että lähettäisi myöhemmin pöllön sairaalaan, jotta voisi varmistaa naisen todella hakeneen apua. Nyt hänellä oli kuitenkin isompiakin murheita. Hän ei tiennyt yhtään, mihin Harry oli mennyt. Harry saattoi olla missä tahansa, sillä Lily ei ollut koskaan ennen kuullut, että yksikään alaikäinen olisi pystynyt ilmiintymään edes vahingossa. Mahtoiko Harry päästä kauas? Pystyikö hän ilmiintymään mihin tahansa? Pystyiköhän hän päättämään, mihin ilmiintyi?

Lilyn päässä pyöri miljoonia kysymyksiä, eikä yhtään vastausta. Hän ei voisi häiritä Jamesia, koska todennäköisesti hän ei saisi tätä edes kiinni näinä hetkinä. Hänen oli selvittävä tästä yksin. Niinpä hän päätti lopulta, että kävisi läpi kaikki tutut paikat. Sen hän voisi tehdä, mutta koko maankattaviin etsintöihin hän ei kuitenkaan pystyisi yksin. Niinpä hän meni suojaisaan paikkaan ja ilmiintyi ensimmäisenä Siriuksen talolle. Se hyvä puoli tässä oli, että hänen ei ainakaan enää tarvinnut käyttää teitä, koska Harry saattaisi olla missä tahansa maailmalla.

Sillä aikaa kun Lily ilmiintyi paikasta toiseen, Harry vain lensi, lensi ja lensi. Metsä näytti kuitenkin aina vain samalta, eikä missään näkynyt edes pientä tuulenvireen aiheuttamaa liikahdusta. Harry alkoi vahvasti epäillä, että oli oikeasti siirtänyt itsensä maailmanlaidalle, jossa hän oli ainoa liikkumaan kykenevä olento. Paniikki alkoi velloa hänen sisällään, eikä hän saanut millään karsitettua sitä pois. Väsymys, kipu ja kylmyys piinasivat häntä, mutta hänen oli silti vain jatkettava matkaansa, koska pysähtymisestä ei olisi mitään apua.

Kun Harry sitten oli lentänyt vielä muutaman tunnin, hän päätti kuitenkin luovuttaa. Lentämisestä ei näyttänyt olevan mitään hyötyä, eikä hän enää edes jaksanut jatkaa. Hän laskeutui ja istahti sitten märkään lumeen metsän reunalle. Hän yritti ajatella oikein kovasti omaa kotiaan ja kurjaa oloaan, muttei silti onnistunut toistamaan omituista ilmiintymistemppuaan. Lopulta hän oli jo niin väsynyt, että nukahti omaan itkuunsa.

”George! Minä varoitan viimeisen kerran. Tuo pelottelu loppuu nyt, tai vietät lopun elämäsi omassa huoneessasi”, määrätietoinen naisääni kantautui Harryn korviin.

”Mutta äiti, en minä ole George, olen Fred”, pojan ääni kuului.

”Hei! Älä yritä syyttää minua!” kuului toisen pojan ääni, joka kuitenkin muistutti kovasti ensimmäistä.

”Hiljaa, molemmat! Ginny on tarpeeksi peloissaan ilman turhaa kinasteluakin”, nainen komensi uudelleen.

”Äh, miksi olet aina niin tylsä? Meillä oli paljon hauskempaa kolmistaan. Vai mitä Ginny?” toinen pojista sanoi taas.

Kinastelu jatkui yhä, ja äänet tulivat koko ajan lähemmäksi Harrya. Pian hän sitten säpsähtikin hereille ja nousi pelokkaana istumaan. Se aiheutti valtavan kirkaisun, jonka jälkeen naisen ääni oli entistäkin tulisempi.

”Nyt saa riittää! Olette arestissa tästä alkaen ja ikuisesti!” nainen raivosi ja kääntyi hitaasti ympäri.

”Ei me tehty mitään, se oli tuo”, toinen pojista sanoi ja osoitti Harrya.

Harry katseli joukkoa ihmeissään. Yksi heistä, pieni punatukkainen tyttö, oli ilmeisesti se, joka oli kirkunut. Tytön takana seisoi kaksi poikaa, jotka olivat selvästi kaksosia, punahiuksisia molemmat. Seuraavaksi Harry käännähti ympäri ja tuijotti suoraan tuimaa ja hieman pyöreähköä naista silmiin.

”Oho. Kukas sinä olet?” nainen kysyi selvästi hämillään, eikä enää yhtään vihaisena.
”Öh.. Ron Weasley”, Harry sanoi sitten äkkiä ensimmäisen nimen, joka hänen päähänsä pälkähti. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi hän valehteli, mutta myöhäistä sitä oli enää peruakaan.
”Tiedätkös äiti, minusta hän on vähän muuttunut viime näkemästä”, Fred totesi mietiskellen, mutta lopetti virnuilun, kun hänen äitinsä mulkaisi häntä vihaisesti.

Seuraavaksi nainen kääntyi taas Harryn suuntaan.

”Etpä taida olla, kultaseni. Minä olen Molly Weasley, ja Ronald on minun poikani”, nainen vastasi ystävällisesti, ja Harryn silmät pullistuivat päästä. Hän oli eksynyt ties kuinka kauas kodistaan ja oli sanonut ensimmäisen nimen, jonka vain oli keksinyt, mutta silti se sattui olemaan juuri se ainoa nimi maailmassa, jota hänen ei olisi pitänyt valita.

”Ai.. Minä tarkoitinkin, että Harry Potter”, Harry sitten myönsi nolona ja katseli maahan.
”No, mutta sinähän olet varmasti Lilyn ja Jamesin poika! Mitä ihmettä teet täällä, näin kaukana?” Molly kysyi sitten ihmeissään ja kiiruhti lähemmäs Harrya, jotta voisi auttaa tämän ylös maasta.

”Treenaa selvästi lentämistä”, George totesi Fredille niin, ettei Molly kuullut sitä. Harry hymyili hieman.

”Minä.. Minä karkasin”, Harry sitten myönsi, koska ei uskaltanut enää valehdella. Eikä hän uskonut, että siitä olisi ollut edes mitään hyötyä. Mitä nopeammin hän taas tapaisi vanhempansa, sen parempi se vain olisi, koska hän saisi kuitenkin hirveät huudot ja arestia. Hän pystyisi enää vain säätelemään aikaa, jonka jälkeen se kaikki tapahtuisi.

”Voi sentään. Voit tulla meille siksi aikaa, kunnes ilmoitamme vanhemmillesi, että olet kunnossa”, Molly totesi ystävällisesti ja tarjosi Harrylle kättään, jotta tämä voisi tarttua siihen ja nousta ylös. Tällä kertaa Harry suostui tarjoukseen mielihyvin. Nainen vaikutti mukavammalta kuin edellinen, ja Harrysta lämpöinen talo kuulosti oikein mukavalta vaihtoehdolta.

”Kiitos”, Harry sanoi ja irvisti sitten, kun hänen jalkaansa vihlaisi taas ylös noustessa.
”Osaatko sinä parantaa jalkoja?” Harry jatkoi toiveikkaana ja katseli naista, joka oli aidosti pahoillaan.

”Pelkäänpä, etten osaa”, Molly vastasi surullisena, mutta heilautti kuitenkin sen verran sauvaansa, että Harry ja luuta nousivat hieman ilmaan, ”mutta voin lieventää kipua.”

Seuraavassa hetkessä he kaikki jatkoivat matkaa yhdessä, eikä talolle ollut lopulta edes pitkä matka. Harrya alkoi oikeastaan harmittaa, että hän oli edes pysähtynyt, koska hän olisi niin pienellä vaivalla päässyt itsekin perille. Metsän takaa paljastui omituisen muotoinen talo, joka ilmeisesti pysyi kasassa pelkän taian avulla. Talon ympärillä oli puutarha, jossa lojui ruostuneita noidankattiloita ja muita outoja vempaimia, ja siellä täällä vipelsi muutamia kanoja, vaikka lunta oli maassa paksuin kerroksin.

Harry ei osannut sanoa sanaakaan. Hän vain katseli puolelta toiselle, ja hänestä tuntui samalta kuin ensimmäistä kertaa Viistokujalla: kaksi silmää oli aivan liian vähän. Molly tulkitsi hänen tuijotuksensa väärin, koska sanoi pikaisesti: ”Onhan se vähän epäsiisti ja räsyinen, mutta sitäkin rakkaampi.”

Harry pudisti kiireesti päätään.

”Minusta se on hauska. En ole ennen päässyt tällaiseen paikkaan. Meillä kaikki on aina niin järjestyksessä. Vaikka ei sekään kyllä vedä vertoja minun äitini siskolle”, Harry alkoi selittää innoissaan ja jatkoi niin kauan, että he pääsivät sisälle lämpimään eteiseen.

Sieltä Harry ohjattiin suoraan keittiöön, mutta matkalla Harry ehti kuitenkin panna merkille, että talossa melkein kaikki näytti vanhalta ja käytetyltä. Hänestä tuntui surulliselta, kun hän katseli ympärilleen. Heillä itsellään melkein kaikki oli uutta, etenkin Harrylla. Hän ei kuitenkaan sanonut asiasta mitään, vaan katseli vain silmät tuikkien, kun Molly alkoi valmistaa hänelle ruokaa samalla kun kirjoitti kirjettä ilmeisesti Lilylle tai Jamesille.

Kaksoset ja Ginny olivat jo kadonneet yläkertaan, ja nyt sieltä kuului huolestuttavaa pauketta ja kolinaa.

”Etkö käy katsomassa, mikä yläkerrassa on hätänä?” Harry kysyi kummissaan. Hänen ei koskaan tarvinnut pitää suurtakaan ääntä, kun joku oli jo juoksemassa hänen luokseen tarkistaakseen tilanteen.

”En ole tehnyt niin enää siitä pitäen, kun Fred ja George oppivat kävelemään”, Molly vastasi hymyillen ja kokosi sitten Harryn lautaselle pekonia ja munia voidellen vielä leivän kaupan päälliseksi.

”Olet varmasti nälkäinen”, Molly totesi yhä hymyillen ja katsahti sitten oviaukkoon, ”sinä oletkin varmaan jo tavannut Harryn?”

Harrykin katsahti ovelle ja huomasi Viistokujalla tapaamansa punatukkaisen pojan.
”Hei, Ron”, Harry totesi iloisena. Tuntui hyvältä nähdä pitkästä aikaa tutut kasvot. Hän pystyi rentoutumaan heti paremmin, kun tiesi varmaksi, että talo oli turvallinen, eikä mikään kuolonsyöjien päämaja.

”Moi”, Ron totesi Harrylle ja istahti sitten tämän viereen. Ronin taskusta pilkotti jonkin niljainen häntä.

”Onko sinulla rotta?” Harry kysyi innoissaan samalla, kun tunki suuhunsa lisää ruokaa.
”Joo, Kutka. Sain sen veljeltäni”, Ron totesi nyrpeänä ja nosti sen hännästä pöydälle.

Hän ei ilmeisesti pitänyt eläimestä, vaikka Harrysta se oli kiehtova.

”Etkö sinä tykkää siitä?” Harry kysyi ihmeissään. Hän olisi antanut mitä vain, että olisi saanut edes rotan itselleen.

”En minä tiedä, se vain nukkuu”, Ron totesi maristen ja nosti rotan sitten takaisin taskuunsa, ”ja se on vähän resuinen. Kaikenlisäksi siltä puuttuu yksi varvas.”

Harry aikoi juuri vastata Ronille, kun ovelta kuului koputus, ja he kaikki käänsivät katseensa sitä kohti.

”Se on varmaan Lily”, Molly totesi ja riensi ovelle. Harryn vatsa muljahti, kun hän tuijotti pelokkaana ovea.

”Jos minä olen tämän jälkeen hengissä, saat minulta suklaasammakon”, Harry totesi Ronille ja nielaisi sitten kuuluvasti, kun huomasi äitinsä vihaisten silmien tuijottavan suoraan häntä.

”O'ou”, Harry totesi ja nousi ylös tuolilta välittämättä kipeästä jalasta.

”Luojan kiitos, siinähän sinä olet! Olen ollut todella huolissani!” Lily huudahti ja syöksyi Harryn kimppuun ottaen tätä kiinni hartioista. Harrysta se vaikutti oikein mukavalta vastaanotolta, mutta se olikin vasta alkua.

”Mitä sinä oikein ajattelit? Karata nyt sillä tavalla! Sinulle olisi voinut tapahtua mitä tahansa, ajattelitko yhtään, mitä teit? Tästä et pääse vähällä, kun isä kerkeää kotiin me kyllä juttelemme pitkän tovin!” Lily vauhkosi vihaisena, eikä Harry saanut edes puheenvuoroa. Ei hän oikeastaan edes tiennyt, mitä hän olisi voinut sanoa, joten hän vain tyytyi tuijottamaan murheissaan maahan.

”Ymmärrätkö sinä, millaiseen vaaraan sinä itsesi laitoit? Miten kauheasti murhetta sinä aiheutit minulle?” Lily kyseli, muttei onnistunut pysymään vihaisena, koska oli niin helpottunut, että oli vihdoin löytänyt Harryn. Harry vain nyökkäsi vaisusti tuijottaen yhä lattiaa.
”Ymmärrätkö sinä? Katso minua silmiin ja vastaa minulle”, Lily jatkoi.

”Joo joo, äiti”, Harry totesi ja kohotti sitten hieman päätänsä.

"Hyvä, mutta tämä ei silti jää tähän. Pystytkö kävelemään? Kuulin, että satutit itsesi”,

Lily totesi sitten vähän rauhallisemmin ja päästi irti Harrysta. Hän ei selvästikään halunnut jatkaa raivoamistaan Weasleyden katon alla.

”Pystyn”, Harry totesi vaisuna, ja Lily nyökkäsi hänelle.

”Katsotaan sitä sitten tarkemmin kotona”, Lily totesi ja kääntyi sitten juttelemaan Mollylle. Harry käytti äkkiä tilaisuuden hyväkseen ja livahti takaisin Ronin vierelle.

”Kiitos kamalasti. En tiedä, mitä olisi voinut käydä, jos ette olisi sattuneet paikalle”,

Lily kiitteli vuolaasti, mutta Molly ei ollut moksiskaan.

”Älähän nyt, tuuria se vain oli. Ja sinä olisit varmasti tehnyt saman meidän pojille. Jäättekö kahville? Tai teelle?” Molly ehdotti, mutta Lily torjui hänet.

”Emme me kyllä nyt taida, katsotaan joskus toiste. Tule Harry, mennään häiritsemästä”, Lily sanoi topakasti ja katsoi sitten Harrya, joka oli kääntynyt silittämään penkille tipahtanutta Kutkaa.

”No mikä siellä nyt on?” Lily kysyi kärsimättömänä, kun ei nähnyt kunnolla piiloon pyrkivää rottaa.

”Kutka. Tule katsomaan sitä sillä aikaa, kun minä syön loppuun”, Harry vastasi hymyillen.
”Ei meillä ole aikaa sellaiseen. Me lähdemme nyt heti kotiin. Hop hop”, Lily hoputti. Harry tunki kuitenkin vielä viimeisetkin pekonin muruset suuhunsa, kiitti ruoasta ja lähti vasta sitten seuraamaan Lilyä ovelle. He jättivät yhdessä hyvästit Weasleyn perheelle ja kaikkoontuivat sitten takaisin omalle pihalleen.

Kun Lily oli sitten avannut ulko-oven ja astunut eteiseen, hän hämmästyi niin paljon, että jäi hetkeksi vain tuijottamaan eteensä. Harry kurkkasi hänen takaansa uteliaana ja huomasi sitten heidän keittiönsä olevan täynnä väkeä. James, Sirius, Remus ja muutama muu ministeriön työläinen tuijottivat nyt kaikki Lilyä ja Harrya, jotka olivat yhtäkkiä pöllähtäneet sisään.

”Äiti, tuliko ne hakemaan minut vankilaan?” Harry kysyi ääni väristen, ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään. Muutama pöydässä istuva naurahti vaisusti, ja Sirius heilautti Harrylle kättään hieman kuin anteeksipyytäen.

”Eivät tulleet”, Lily sanoi vakavana, ”vaikka sinne sinä kyllä joutaisit.”

Harry katseli äitiään pelokkaana ja astui sitten kokonaan sisälle. He tervehtivät nopeasti keittiössä olevia, jonka jälkeen puheensorina alkoi taas.

”Mutta mitä ne sitten täällä tekevät?” Harry kysyi vielä, koska halusi kerrankin ymmärtää jotakin.

”En minä tiedä, Harry, mutta olen melko varma, ettei se kuulu sinulle”, Lily totesi ja alkoi riisua Harryn vaatteita. Sitten hän ohjasi Harryn olohuoneeseen ja muistutti, ettei Harryn todellakaan kannattanut yrittää karata. Sen jälkeen hän lähti itse kävelemään keittiöön, jossa keskustelu jatkui yhä vilkkaana.

”Noh, onko jotakin uutta?” Lily kysyi kuin ohimennen, kun alkoi valmistaa Harrylle lämmintä kaakaota.

”Ikävä kyllä on”, James totesi, ja kaikki muut hiljenivät.