lauantai 8. huhtikuuta 2017

LUKU 5 - Jästeilyä

Aamulla Harry oli valtavan väsynyt. Hän ei olisi millään jaksanut nousta sängystä, kun hänen äitinsä tuli tönimään häntä ylös, mutta hänen oli kuitenkin yritettävä esittää pirteää, jottei vain paljastuisi, ettei hän ollut nukkunut koko yötä.

Harry hymyili äidilleen ja sanoi nousevansa pian. Se kelpasi Lilylle, ja hän lähti jo edeltä. Heti kun ovi oli sulkeutunut, Harry kuitenkin rojahti takaisin sängylleen. Olisipa hän saanut nukkua edes vähän pidempään, mutta vaihtoehtoja ei vain ollut. Väkisin Harry väänsi itsensä sängystä, ja puki vaatteet ylleen suunnaten sitten aamupalalle keittiöön, jossa Lily jo valmisti leipiä ja James luki sanomalehteä.

”Petunia soitti”, Lily totesi yllättäen Jamesille ja kääntyi poispäin leikkuulaudasta, jotta näki Jamesin kasvot. Harry istuutui tuolille ja kuunteli pelokkaana, miten tarina jatkuisi.
”Jaa”, James vastasi, eikä edes nostanut katsettaan lehdestä.
”Jaa? Sinä sanot ’jaa’, kun minä sanon, että Petunia soitti”, Lily sanoi painottaen kahta viimeistä sanaa.
”No, mitä minun sitten pitäisi sanoa? Ai että, sehän on mukavaa, rakas, haluaako Petunia sittenkin olla väleissä, kun hän tuolla tavalla nyt soittelee?” James tuhahti hieman kyllästyneenä, mutta kohotti kuitenkin katseensa lehdestä. Hän vihasi keskusteluja, jotka koskivat Dursleyn perhettä. Yleensä hän yritti silti olla näyttämättä
sitä Harrylle, mutta tämä kerta oli poikkeus.
”Ei aivan. Hän sanoi, että Dudley väittää heillä kummitelleen, mutta hän itse on aivan varma, että se oli meidän sakkimme tekosia”, Lily sanoi ja naurahti hieman, ”hullua. Ihan kuin kukaan meistä, tai varsinkaan joku ihan tuntematon noita tai velho, haluaisi pilailla heidän kanssaan.”
”Niin, tuskinpa”, James tuumasi, ”ja anteeksi nyt vain, mutta minä lukisin mieluummin tätä lehteä kuin vatvoisin mukavan sisaresi mukavan pojan psyykkisiä ongelmia.”
”Niin, no minä kyllä sanoinkin Petunialle, että hän puhuu ihan sekavia. Dudley näki varmasti vain unta”, Lily tuumasi vielä lähinnä itsekseen ja kääntyi sitten selin jatkaen leipien tekoa.

Harry istui tuolillaan kokonaan jähmettyneenä. Hän ei voinut uskoa, etteivät he Siriuksen kanssa olleet vielä paljastuneet, eikä kukaan ollut huomannut hänen äkillistä kangistumistaan ja pelokasta henkäisyään. Tietenkin se oli vain hyvä asia, mutta silti hän ei osannut tuntea helpotusta. Hänestä tuntui pahalta valehdella vanhemmilleen, mutta ei hän toisaalta halunnut paljastaa Siriustakaan.

Suuttuisikohan äiti, jos hän kertoisi? Saisiko hän arestia? Ehkä Sirius ei saisi sitten koskaan enää tulla heille? Harry tiesi, mitä kaikkea saattaisi tapahtua, jos hän kertoisi, mutta hänen sisällään oleva tunne alkoi saada vallan. Olikohan se hänen omatuntonsa? Siltä se ainakin vaikutti, ja siltä se todella tuntui. Pian Harry ei enää kestänyt sitä. ”Äiti, minulla olisi yksi juttu”, Harry aloitti pelokkaana.

***

Kuukausia myöhemmin, kun lumi jo peitti maan, James ja Harry tarpoivat pitkin mutkaista tietä.
”Isä, en jaksa kävellä enempää. Miksei me vaan voida taikoa?” Harry kysyi malttamattomana.
”Koska äiti haluaa pyhittää tämän päivän vanhemmilleen”, James vastasi, mutta nyrpisti sitten itsekin nenäänsä, ”minusta olisimme kyllä silti voineet ilmiintyä edes hieman lähemmäs linja-autoasemaa, kun joka tapauksessa teimme sen jo tähänkin asti.”

Harry nyökkäili ahkerasti. Sitten James vilkaisi ympärilleen ja tönäisi Harryn syrjäisen puskan taakse, jonne ei nähnyt mistään.
”Ei Lily varmaan huomaa, jos me ihan pikkuisen vain nopeutetaan kulkua”, James sanoi ja katseli yhä ympärilleen kuin peläten jonkun väijyvän heitä. Seuraavassa hetkessä he kuitenkin seisoivat jollakin syrjäisellä kujalla.
”En minäkään usko, että huomaa”, Harry tuumasi helpottuneena ja lähti sitten isänsä johdolla jatkamaan matkaa, joka oli lyhentynyt huomattavasti.

Pian he olivat päässeet perille ja seisoivat linja-autoasemalla odottaen bussia, joka veisi heidät Lilyn luo hautausmaalle.
”Sanoiko Lily, että me nyt vain seisomme tässä ja odotamme?” James kysyi katsellen seinäkelloa, ”kun eikös sen bussin pitänyt tulla kymmenen minuuttia sitten?”

Harry ei tiennyt itsekään sen paremmin, eikä muistanut yhtään, mitä hänen äitinsä oli ohjeistanut, joten hän tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.
”Ehkä tässä oli joku niksi, jota me ei nyt vain muisteta”, James totesi ja alkoi sitten miettiä kuumeisesti, muttei silti muistanut, mikä se voisi olla. Harry taas alkoi pyöriä ympyrää etsien oikeannäköistä bussia, mutta sellaistakaan ei näkynyt missään.
”Ehkä sinun pitää nostaa sauvakätesi?” Harry ehdotti, kun ei parempaakaan keksinyt.
”Ei, enpä usko. Siten saamme paikalle vain poimittaislinjan. Mutta ehkä jästit käyttävät jalkaa?” James pohti ääneen ja nosti sitten jalkansa ilmaan. Mitään ei tapahtunut.

”Jaa, no enpä oikeastaan uskonutkaan sen toimivan”, James jatkoi mutinoitaan, mutta nosteli silti vuoronperään eri ruumiinosiaan ilmaan.
”Isä”, Harry aloitti mumisten, ”sinua tuijotetaan.”
James kohotti katseensa ja huomasi nyt itsekin, kuinka hän oli kerännyt huolestuneita katseita ohikulkevilta jästeiltä.

”Sinähän sen sanoit. Minä kysyn jästeiltä neuvoa!” James tuumasi innoissaan ja lähti kulkemaan kohti lähintä ihmistä. Harry jäi katsomaan, kuinka James näytti miehelle heidän lippujaan ja kuinka mies sitten räjähti nauramaan ja huitoi käsillään sinne tänne. Viimein James saapui takaisin naama punaisena.
”Se mies sanoi, että meillä on metroliput”, James totesi jurona ja istahti heidän takanaan olevalle penkille. Harrya alkoi naurattaa.

”Meidän olisi varmaan sittenkin kannattanut noudattaa äidin reittiohjeita, eikä ilmiintyä omin päin. Tai edes varmistaa, että mihin ajoneuvoon liput oikein olivat”, James sanoi sitten, kun oli hetken ajan kuunnellut Harryn naurua.
”Tai olisimme voineet mennä äidin kanssa samaa matkaa. Mitä me nyt tehdään?”, Harry pohti ääneen ja istui sitten Jamesin viereen.
”Me sanotaan äidille, ettei me ehditty metroon ajoissa, koska”, James aloitti, mutta pysähtyi sitten miettimään hyvää syytä.
”Koska me ei jaksettu kävellä ja eksyttiin sitten linja-autoasemalle?” Harry ehdotti huokaisten, mutta James pudisti päätään.
”Ei. Myöhästyimme, koska lunta oli niin paljon, ettei me päästy eteenpäin. Eikä me tietysti voitu taikoa, koska hän oli kieltänyt”, James ilmoitti tyytyväisenä loistavan ideansa ja nousi sitten ylös kehottaen Harrya tekemään samoin.
”Ja nyt me ilmiinnymme, jotta emme vahingossakaan myöhästy vielä tapaamisestakin”, James sanoi ja vei Harryn sitten piiloon jästien katseilta.

Koska he eivät tulleetkaan metrolla, he olivat melkein puolituntia etuajassa. Siksi he vain tuijottivat tylsistyneinä suurelta niityltä hautausmaalle, mutta ketään ei vain näkynyt missään. Kukaan ei ilmeisesti halunnut liikkua niin suurissa lumihangissa, James pohti mielessään.

"Isä, tehdäänkö jotain kivaa?” Harry kysyi suu virneessä, mutta James ehti vain kääntää katseensa, kun Harry oli jo heittänyt häntä lumipallolla suoraan naamaan. Hetken James näytti siltä, että voisi syöksyä Harryn kimppuun saman tien, mutta sitten täysin varoittamatta Harrykin sai lumipallon kasvoilleen.

”Tuo oli epäreilua!” Harry mutisi ja syöksyi sitten lumikasan taakse piiloon. Tällä kertaa he voisivat oikeasti pelata reilusti, koska James ei saisi taikoa. Harry tosin epäili, että se saattaisi välillä unohtua häneltä, ja niin siinä lopulta kävikin, kun James istui tyytyväisenä suuren lumimuurin takana, ja Harryn edestä oli kadonnut kaikki lumi.

”Tämä on ihan tyhmää”, Harry valitti, kun ei päässyt iskemään mistään suunnasta muurin pyöriessä ympyrää. James vain nauroi, kun Harry viimein luovutti ja istahti märkään ja kylmään maahan mököttämään. Jamesin ei olisi kuitenkaan pitänyt keskittyä vain Harrylle nauramiseen, sillä pian häntä päin alkoi lentää satoja lumipalloja.
”Mitä ihmettä?” James huudahti kummissaan ja yritti torjua niin monta kuin pystyi.
”Sitä ihmettä”, kuului vastaus vähän matkan päästä, ja Lily astui esiin. Harry taputti innoissaan käsiään, laittoi piponsa paremmin ja ryhtyi taas itsekin tulittamaan isäänsä.

He telmivät lumessa vielä melkein puolituntia, kunnes James luovutti väsyneenä ja märkänä.
”Hyvä on, hyvä on, minä luovutan”, James huokaisi ja tuli esiin kädet ylhäällä.
Lily ja Harry katsoivat toisiaan voitonriemuisina ja löivät sitten kätensä yhteen kuin voitonmerkiksi.

”Siitäs sait! Mitäs menit taikomaan, vaikka minä kielsin”, Lily sanoi virne naamallaan ja lisäsi vielä, ”miten te muuten ehditte aiheuttaa tällaisen kaaoksen? Minä olin jopa hieman etuajassa.”
Harry ja James vaihtoivat merkitseviä katseita.
”Ei saa kertoa”, James viestitti Harrylle.
”Mitäs nyt tehdään?” Harry kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kertokaahan sitten ihan suosiolla, pojat”, Lily sanoi tuimasti ja laittoi kätensä lanteille.
”No siinä kävi katsos niin, että oli hirveästi lunta maassa, ja Harry sitten väsyi ihan totaalisesti kävelemiseen, joten minä sitten päätin, että voisimme hieman poiketa sinun ohjeistasi ja ilmiintyä lähemmäs asemaa”, James aloitti ja piti sitten tauon.
”Ja sitten me eksyttiin, koska isä luuli, että meidän liput oli linja-autoon!” Harry huudahti väliin.
”No et sinäkään tiennyt, että ne olivatkin oikeasti metroon”, James puolusteli itseään, ”niin ja sitten me kysyttiin yhdeltä jästiltä neuvoa, mutta se vain nauroi meille. Niinpä me sitten ilmiinnyttiin tänne.”
Lily yritti pitää kasvoillaan tuiman ilmeen, muttei enää onnistunut siinä. Häntä alkoi naurattaa niin paljon, ettei hän aluksi pystynyt edes sanomaan mitään.

”Kukaan muu ei voi epäonnistua noin pahasti kuin te kaksi”, hän viimein sanoi naurunsa lomasta, ”on oikein luojan armahdus, että osaat taikoa, James.”
Jamesia ärsytti, kun Lilystä kaikki oli jotenkin hauskaa.
”Sinunhan se on helppo sanoa, kun olet elänyt jästiperheessä!” James sitten totesi uhmakkaasti.
”Niin niin, mennään nyt vain sinne haudalle. Jos selviät edes sinne asti taikomatta”, Lily vastasi piikitellen ja lähti sitten kävelemään kohti haudalle johtavaa tietä.


Illalla he kaikki istuivat lämpimän takkatulen ääressä juoden kaakaota. Kukaan ei jaksanut enää puhua tai tehdä mitään, joten ovikellon soidessa alkoi pienimuotoinen väittely.

”Lily, sinun vuorosi”, James sanoi nuokkuen tuolissaan.
”Sinä saat kyllä mennä nyt. Kostoksi siitä, että käytit tänään taikoja”, Lily vastusti.
”Niin, mutta käytit sinäkin myöhemmin. Ja minä sain kauhean rökityksen, eli sinä menet”, James totesi.
”Mutta sinä taioit ensin”, Lily väitti vastaan.
”Harry menee”, James sitten sanoi, kun ei jaksanut enää väitellä, muttei myöskään nousta tuolilta.
”Miksi aina minä?” Harry marisi, eikä noussut tuoliltaan.
”Koska olet nuorin ja jaksat parhaiten”, James päätti ja hoputti sitten Harrya menemään, koska kello soi koko ajan vain tiheämpään tahtiin.

Harry nousi tuoliltaan ja mutisi mennessään. Hän potkaisi silloin tällöin matkalle osuvia huonekaluja ja perille päästyään hän kurkisti ensin ovisilmästä. Se, mitä hän näki, sai hänet säpsähtämään rajusti.

”Isä, täällä on –” Harry aloitti, muttei ehtinyt loppuun asti, koska silloin ovi lensi irti saranoiltaan täysin ääneti. Harry vinkaisi pelokkaana, mutta oli sitten niin hämmästynyt, ettei osannut muuta kuin tuijottaa kolmea naamioitunutta hahmoa. Niinpä Harry vain odotti, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

”Kuka siellä on, Harry?” James huusi olohuoneesta, mutta Harry ei saanut sanoja suustaan.
Hahmot alkoivat lähestyä häntä taikasauva uhkaavasti ojossa, mutta Harry sai vihdoin ajattelukykynsä takaisin ja alkoi perääntyä. Samalla hänen äänensä tuntui palaavan, joten hän huudahti kauhuissaan ensimmäisen mieleensä tulleen lauseen: ”Täällä on mörköjä!”

James naurahti olohuoneessa, mutta nousi kuitenkin tuolilta mennäkseen eteiseen. Samassa hän kuitenkin tajusi todellisen tilanteen, kun huomasi naamioituneet hahmot.
”Lily, ne on kuolonsyöjiä!” James huusi hämmästyneenä ja järkyttyneenä. Lily pomppasi ylös tuoliltaan napaten sauvansa.
”Jos hipaisettekin minun poikaani, ette tule koskaan astumaan ulos tästä talosta!” James huusi vihaisena ja lähestyi miehiä, ”Harry, mene huoneeseesi!”
”Mutta sitten –”, Harry yritti, mutta turhaan.
”Heti!” James komensi, ja nyt Harry totteli. Kuolonsyöjät eivät olleet ilmeisesti tulleet Harryn takia, koska he antoivat pojan vain mennä.

Jäljelle jäivät enää vain kolme kuolonsyöjää sekä Lily ja James, jotka tuijottivat kaikki toisiaan katse herpaantumatta, ja sauvat edessä iskuvalmiina.
”Mitä te oikein tahdotte?” James kysyi, muttei kuitenkaan vielä kironnut heitä. Tilanne oli niin omituinen, että hänen piti saada tietää heidän tulonsa syy. Kuolonsyöjät olivat nimittäin kadonneet jäljettömiin Voldemortin kukistumisen jälkeen, joskin osa heistä oli joutunut Azkabaniin. Tällainen äkillinen palaaminen oli huolettavaa.
”Me tahdotaan Peter Piskuilan”, suurin kuolonsyöjistä sanoi matalalla äänellä.
”Peter Piskuilan?” James sanoi oikeasti hämmästyneenä ja unohti hetkeksi pitää sauvansa ylhäällä.
”Peter Piskuilan”, kuolonsyöjä toisti, ”ja jos ette kerro, missä hän on, me taidamme jututtaa pikkuisen teidän poikaanne.”
”Peter Piskuilan on kuollut. Ollut jo yli seitsemän vuotta. Teidänhän se pitäisi tietää, Voldemort tappoi hänet ihan omin käsin!” James vastasi uhmakkaasti.
”Niin, niinhän sitä luullaan. Mutta luuletko sinä, että me emme tiedä totuutta? Että me emme tiedä, että sinun pikku rottaystäväsi on aika taitava katoamistempuissaan?”
”Peter on kuollut! Kuollut, ymmärrättekö! Hänen ruumiinsa todisti sen! Hän ei muuttunut rotaksi, vaan jätti jälkeensä verta vuotavan ja aivan varmasti elottoman ruumiin!” James huusi vastaan. Hän ei ymmärtänyt yhtään mitään.
”Sinä siis et halua kertoa meille, missä te häntä piilottelette?”
”Me emme piilottele häntä. Menkää hautausmaalle, siellä hän on! Mihin te häntä edes tarvitsisitte?”
”Se ei ole teidän asianne. Ja jos kerran olet ihan varma, että ette halua kertoa..” kuolonsyöjä murahti ja kohotti sitten sauvansa korkealle ilmaan iskeäkseen.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sen enempää, koska silloin jokin osui hänen jalkaansa, ja hän tuupertui maahan kasvot kivusta vääristyneinä. Muut kaksi vilkaisivat toveriaan, kun sitten toinenkin heistä sai iskun, mutta tällä kertaa mahaansa. James ja Lily käyttivät tilanteen hyväkseen ja alkoivat iskeä taikoja kuolonsyöjiä kohti, mutta nämä ilmeisesti huomasivat alakyntensä ja kaikkoontuivat nopeasti muualle ennen kuin yksikään taika ehti heitä kohti.

Mitään sanomatta ja mistään mitään tajuamatta James ja Lily juoksivat pihalle ja alkoivat loitsia suojataikoja, jotka he olivat unohtaneet väsymyksensä takia. Kun he olivat valmiita, he juoksivat sisälle katsomaan Harrya, mutta heidän ei tarvinnut mennä eteistä pidemmälle.

”Aika hyvä osuma, vai mitä?” Harry kysyi hymyillen leveästi. James ja Lily tuijottivat poikaansa järkyttyneinä.
”Näkymättömyysviitta vai? Minähän käskin sinun pysyä huoneessasi”, James totesi vähän vihaisena, vaikka toisaalta olikin tyytyväinen, että Harry oli antanut heille etulyöntiaseman.
”Niin! Keksin sen heti, kun olin päässyt yläkertaan”, Harry tuumasi innoissaan, eikä välittänyt yhtään isänsä vihaisista kasvoista.
”Ideasi oli uhkarohkea ja typerä. Olisit voinut loukata itsesi todella pahasti”, James jatkoi, mutta heltyi sitten hieman, ”mutta kiitos silti. Onnistuit ehkä nyt, mutta katsokin, että se oli silti viimeinen kerta.”
”Selvä on. Anteeksi vain, että autoin”, Harry totesi vihaisena, mutta sitten uteliaisuus sai hänessä vallan: ”Mutta miksi ne sitten tulivat tänne? Mitä kuolonsyöjät ovat?”

James ja Lily katsoivat toisiaan, molemmat ajatellen samaa.
”Ei. Se ei ole pienille korville”, Lily sitten sanoi ja käski Harryn mennä takaisin omaan huoneeseensa, jotta hän ja James voisivat jutella keskenään aikuisten asioista.
”Ja viitta tähän käteen”, James muisti vielä, koska Harry oli totellut ihmeen kiltisti Lilyn käskyä. Kiukkuisesti mutisten Harry veti viitan paitansa alta ja tyrkkäsi sen Jamesin ojennettuun käteen. Sitten hän meni yläkertaan raput taas paukkuen.

Kun James ja Lily olivat varmoja, että Harry oli huoneessaan, he alkoivat puhua melkeinpä päällekkäin.
”Miksihän kuolonsyöjät ovat taas liikkeellä?” Lily ihmetteli.
”Mitä ihmettä he höpöttivät Peteristä?” James kysyi sitten, mutta kumpikaan heistä ei osannut vastata toiselle.
”Minä menen ja kirjoitan Dumbledorelle”, James sanoi sitten, kun ei kumpikaan keksinyt parempaakaan ideaa, ”korjaa sinä tuo ovi.”

James katosi työhuoneeseensa, ja Lily jäi pohtimaan järkyttyneenä tapahtunutta. Tarkoittiko tämä sitä, että Voldemort oli palannut?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti