LUKU 14 - Pimeyden voimia

Harry oli juossut jo pienen tovin, kun häntä sitten alkoi viimein väsyttää. Hän ei ollut uskaltanut vilkuilla taakseen, mutta nyt hänen jalkansa yksinkertaisesti olivat jo niin vetelinä, että hänen olisi pakko pysähtyä lepäämään, vaikka olio olisi aivan hänen kintereillään.

Niinpä hän etsi katsellaan sopivaa piilopaikkaa ja huomasi sitten raollaan olevan luokan oven. Hän ei epäillyt hetkeäkään, vaan loikkasi luokkaan ja löi oven takanaan säppiin. Sitten hän kuunteli sydän pamppailen korva ovea vasten.

Käytävässä oli kuitenkin niin hiljaista, ettei siellä olisi uskonut minkään koskaan liikkuneenkaan. Sen sijaan luokka, johon Harry oli kiirehtiessään syöksynyt, olikin ollut varattu.

"Kas vain, Potter", Kalkaroksen ääni saavutti Harryn korvat. Harry jähmettyi kauhusta.

"Professori", hän inahti ja käännähti sitten hyvin hitaasti ympäri nähdäkseen, mitä hänen takanaan tapahtui.

"Iltaa Harry", kuului myös Harryn onneksi toisen, tällä kertaa tutun ja turvallisen ihmisen suusta.

"Remus!" Harry huudahti yllättyneenä, mutta sai vastaukseksi lähinnä nipotusta.

"Mitä sinä teet tähän aikaan täällä? Sinunhan pitäisi olla jo oleskeluhuoneessa", Remus tokaisi Harrylle.

"Aivan, Potter. Minun tupani oleskeluhuoneessa", Kalkaros myötäili selvästi viestittääkseen, että olisi hänen asiansa hoitaa puhuttelu.

Harry vilkuili kumpaakin miettien ankarasti, miten kannattaisi edetä. Hän halusi kertoa Remukselle todellisen syyn myöhäiseen karkailuunsa, mutta Kalkarokselle hän ei sitä paljastaisi.

"Minä... Eksyin", Harry sitten vain vastasi melkein todenmukaisesti, "kun olin tulossa pöllötornista."
"Minä varoitan sinua, Potter", Kalkaros mutisi, "mistä sinä oikeasti olet tulossa tuossa kunnossa?" Kalkaros jatkoi kuulusteluaan viitaten Harryn hikiseen otsaan ja hengästymiseen.

"Minä pelästyin ja lähdin pakoon", Harry jatkoi.

"Ai, pelästyit? Hiirtäkö?" Kalkaros jatkoi ivallisesti, mutta nyt Remus puuttui puheeseen.

"Eiköhän sitä nyt voi pelästyä mitä tahansa, eikä eksyminenkään ole mitenkään harvinaista uusille oppilaille", Remus puolusti Harrya ja lisäsi vielä Kalkarokselle: "Käsittääkseni asiani kanssasi on jo loppuun käsitelty. Ehdotankin siis, että jatkat omia puuhiasi. Minulla olisi oikeastaan Harrylle asiaa."

Kalkaros mulkoili Remusta pahan näköisesti.

"Lupin, minä muistuttaisin sinua, että hän on minun tuvassani, eikä se, että hän sattuu olemaan sinun hyvän ystäväsi poika, todellakaan anna sinulle mitään ylimääräisiä oikeuksia."
"Olet oikeassa, ja saat puolestani määrätä hänen rangaistuksestaan, mutta juuri nyt minä haluaisin puhua hänen kanssaan. Oletan, että sinun asiasi voi odottaa?"

Kalkaros katsahti ensin murhaavasti Harrya kohden, sitten nyökkäsi Remukselle ja pyyhälsi ulos luokasta selkeästi osoittaen, että hänen asiansa ei olisi voinut odottaa.

Tuuristaan yllättyneenä Harry pinkaisi innoissaan Remuksen kaulaan.

"Kiitos, kiitos!" Harry mutisi ja päästi sitten irti. Remus laski käden hänen harteilleen.
"Minulla on sinulle ihan oikeasti asiaa, joten älä kuvittele, että tein tämän pelkästään hyvää hyvyyttäni. Sen lisäksi olen hyvin huolissani, että liikuskelet linnassa näin myöhään."
"Olin kyllä ihan ajoissa, mutta törmäsin hirviöön!" Harry puolustautui. Remus kohotti kulmiaan ja totesi sitten vain: "Mennäänpäs käymään minun työhuoneessani."

Niinpä he kävelivät luokan perälle, josta he pääsivät portaat ylös Remuksen huoneeseen.

"Vau! Miksi et ole koskaan näyttänyt näitä minulle?" Harry kyseli kiinnostuneena katsellessaan ympäri huonetta.

Siellä täällä lojui kaiken maailman pimeydenvekottimia, ja Harry pani myös merkille seinustalla lojuvan lintuhäkin ja akvaarion. Akvaariossa uiskenteli jokin todella kaunis, kultatukkainen olento, kuin merenneito. Se oli hyvin pienikokoinen, joten Harry asteli lähemmäs akvaariota nähdäkseen paremmin. Pian hän kuitenkin kiljahti kauhuissaan, kun olio liikahti ja muuttui suureksi, tummaksi ja limaiseksi kalaksi, jonka hampaisiin ja kynsiin Harry ei todellakaan olisi halunnut joutua.

"Se.. Mitä se.. Remus?" Harry kysyi sanat takertuneina kurkkuunsa.

"Ei kannata mennä liian lähelle. Nuo ovat vesiveeloja, pirun viheliäisiä otuksia. Houkuttelevat viattomat uimarit ensin kauas rannasta ja iskevät sitten kiinni. Käsittelemme niitä vasta neljäntenä vuotena."

"Mitä me sitten teemme ensimmäisellä tunnilla?"

"Se selviää sinulle kyllä perjantaina. Sen voin kuitenkin luvata, että kirjoja ette juuri tule tarvitsemaan."

Harryn kasvoille nousi leveä hymy. "Hyvä, niitä onkin ollut jo ihan tarpeeksi."

Remus hymyili pienesti ja osoitti Harrylle sitten tuolia pöytänsä ääressä. "No, kuinkas on sujunut?"

"Ihan hyvin", Harry vastasi nopeasti miettimättä, mutta huomasi sitten Remuksen epäilevän katseen.

"No jaa, ehkä minulla on ollut vähän sopeutumisongelmia Luihuiseen, mutta muuten ihan mukavasti. Ja näit kyllä varmaan itsekin Kalkaroksen. Ihmeen ärsyttävä koukkunokka, en tajua, mitä olen hänelle muka tehnyt", Harry vastasi ja istahti tuolille.
"Professori Kalkaroksen, Harry. Toivoisin, ettet nimittele häntä minun läsnä ollessani. Säästä siis puheesi Siriukselle, hän kuuntelee varmasti mieluusti."

"Niin kuunteleekin", Harry totesi vähän loukkaantuneena. Remus hymyili hänelle ja käveli sitten ikkunan luokse katsellen ulos tiluksille.

"Haluaisitko nyt kertoa minulle, mistä sinä todella olit tulossa?"

Harry mittaili Remusta katseellaan, sillä hän ei luottanut tähän enää yhtään niin paljon kuin oli vielä hetki sitten tehnyt. Lopulta Harry kuitenkin päätti, että Remus kelpasi paremman juttukaverin puutteessa.

"Minä olin tulossa pöllötornista, ehkä hieman myöhässä, myönnän. Mutta sitten yhtäkkiä törmäsin johonkin suureen ja karvaiseen!" Harry huudahti muistaessaan taas tapahtuneen.

"Suureen ja karvaiseen?" Remus kysyi hieman huvittuneena ja kääntyi, "oletko aivan varma?"
"Olen! Sitten se tuli minua kohti rapisevin äänin, mutta sen jälkeen otinkin sitten jo jalat alleni. Ja seuraavassa hetkessä olin onneksi sitten turvassa luokassa."

Tällä kertaa Remus mittaili Harrya katseellaan. "Ja mikäköhän tämä suuri ja karvainen olisi voinut sitten olla? Ehditkö näkemään sitä?"

"En ehtinyt! Ei tullut mieleeni juosta sen syliin, mutta ensi kerralla ehkä jo muistan", Harry vastasi yhä enemmän loukkaantuneena siitä, ettei Remus tuntunut uskovan häntä.
"En minä ihan sitäkään tarkoittanut", Remus totesi ja kääntyi taas mietteliäänä ikkunaa kohti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä kauan, kun sai jo idean.

"Mahtoiko sillä suurella ja karvaisella olla parta ja ruskea nahkatakki?" Remus kysyi hymyillen. Harry tuijotti miestä hölmistyneenä.

"Ei", Harry vastasi, mutta epäröi. Olisiko se todella voinut olla Hagrid? Olio ei kyllä ollut vastannut hänelle silloin, kun hän oli huudellut pimeyteen.

"Oletko aivan varma?" Remus kysyi vielä ja katseli  Harrya suoraan silmiin.

"Minä.. No, en nyt ehkä ihan varma.." Harry mutisi ja sai vastaan hellyttävän hymyn Remukselta.
"Minä luulen, että häneen sinä juurikin törmäsit. Voin kysyä sitä häneltä, kun seuraavaksi näemme", Remus totesi vakuuttavasti ja osoitti sitten ovea, "mutta nyt sinun taitaa olla aika lähteä."

Harry pettyi hieman Remuksen ehdotuksesta, mutta nousi kuitenkin tuoliltaan. Sitten hänen mieleensä hiipivät taas Dracon sanat Suuressa salissa: "muistan kuulleeni hänestä.. Remus.. Lupin.. Re- hei! Se on se ihmissusi".

Harry käännähti nopeasti ympäri ja tuijotti Remusta suoraan silmiin.
"Minä vain vielä mietin, että oletko.." Harry aloitti, mutta loput sanat hukkuivat hänen kurkkuunsa.
"Niin Harry, mitä minä olen?" Remus kysyi ystävällisesti hymyillen, mutta Harry kuvitteli näkevänsä hymyn takana väkinäisen virnistyksen. Harry nielaisi kuuluvasti.
"Että oletko sinä ih.. ihan varma, että minun pitäisi kävellä yksinäni takaisin oleskeluhuoneeseen?"

Remus katseli Harrya yhä hymyillen. "Olinpa minä hölmö. Totta kai minä saatan sinut", Remus totesi Harrylle, ja he lähtivät yhdessä käytävälle kohti tyrmiä. Keskittyneinä jutusteluun, kumpikaan heistä ei huomannut pientä harmaata rottaa, joka ketterästi puikkelehti heidän takaansa kohti linnan ulko-ovia.

Hetkessä koko Harryn ensimmäinen viikko olikin jo melkein ohitse. Heillä oli enää jäljellä pimeyden voimilta suojautumista Rohkelikkojen kanssa, ja niitä tunteja kaikki olivatkin jo innolla odottaneet.

Draco ja Ron kuhnailivat kuitenkin molemmat jossakin tottuneeseen tapaansa, joten Harry istuskeli yksin luokkahuoneen ulkopuolella. Niinpä hänelle jäi taas aikaa lueskella vanhemmiltaan saamaansa vastausta.

Hei Harry-kulta!

Meillä on jo hirveä ikävä! Kirjoitathan siis taas pian ja kerrot, kuinka ensimmäinen viikkosi on sujunut.

Niin ja onnea lajittelusta! Muistathan, että me rakastamme sinua aivan yhtä paljon huolimatta tuvastasi, joten siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi. Muistathan sen, rakas?

Jos kuitenkin itsestäsi tuntuu, ettet viihdy Luihuisessa, voit aina kertoa murheesi meille. Myös Remus sanoi mielellään kuuntelevansa sinua, jos kaipaat juttuseuraa.

Mukava kuitenkin kuulla, että olet saanut myös uusia ystäviä! Pidäthän kuitenkin varasi, sillä ihmiset osaavat joskus esittää muuta kuin oikeasti ovat, emmekä halua sinun joutuvan hankaluuksiin.

Äläkä turhaan murehdi koulussa pärjäämistä! Isäsikin käytti aikansa lähinnä hauskanpitoon, mutta on silti nykyisin menestynyt aurori, kuten hyvin tiedät. Emme kuitenkaan silti kehota sinua seuraamaan hänen jalanjälkiään, opiskelu kannattaa aina.

Emme myöskään usko Kalkaroksen tahtovan sinulle mitään pahaa. Ajattelimme kuitenkin nyt huomauttaa, että hän ei ehkä ollut isäsi paras ystävä omina kouluaikoinaan, joten mikäli hän alkaa purkaa vanhoja kaunojaan sinuun, lähetä meille heti pöllö! Hänellä ei ole oikeutta kiusata sinua, kuten ei kellään muullakaan.

Ja yritäthän olla joutumatta hankaluuksiin? Lähetimme sinulle myös hieman omatekoista toffeeta, toivottavasti maistuu!

Sirius lupasi tulla perjantaina käymään Remuksen luona, sanoi yrittävänsä tavoittaa sinutkin.

Pärjäile. Rakastamme sinua!

- Äiti ja isä

Harry hymyili. Hänen vanhempansa eivät olleetkaan suuttuneet siitä, että hän oli joutunut Luihuiseen. Kaiken lisäksi hän ei malttanut odottaa näkevänsä taas Siriusta, jolta hän oli myös saanut kirjeen.

Terve poju!

Nähtäisiinkö taas? Vastaan puolestasi: kyllä! Tulen perjantaina käymään. Joudun tosin hoitamaan pari tylsää juttua alta pois, mutta niiden jälkeen ehtisin tekemään kanssasi jotakin. Vaikkapa kiusaamaan vähän Voroa?

Nähdään siis perjantai-iltana teidän oleskeluhuoneenne edessä. Laita viitta päälle (oletan, että ymmärrät mitä tarkoitan, ellet sitten yleensä kuljeskele alasti käytävillä).

Minulla on sinulle myös yllätys, mikäli saan sen tuotua sisään porteista. Tiedän, ettet malta odottaa, keksi siis jotakin tekemistä itsellesi, äläkä missään nimessä käyttäydy ihmisiksi!

- Sirius

P.S. Arvostaisin, jos jättäisit tarkemmat yksityiskohdat kertomatta vanhemmillesi. Emmehän me halua huolestuttaa heitä turhaan? Sitähän minäkin.

Nyt Harry hymyili vielä leveämmin. Miten hänen olikin onnistunut saada niin loistava kummisetä?

"Harry, tunnille", Remus sitten jo huikkasikin mennessään luokkaan.

"Kyllä, professori", Harry tuumasi mietteissään, pakkasi tavaransa ja kiirehti sitten luokkaan Ronin rientäessä juuri sopivasti hänen jäljessään. Niinpä Harry istahti ensimmäistä kertaa koko viikolla Ronin viereen, Dracon mulkoillessa pahasti luokan toiselta puolen.

"Luuseri", Draco muodosti sanat huulillaan.

"Orpo", Harry vastasi samalla tavalla, mutta Draco oli jo kääntynyt katsomaan luokan eteen, johon Remus oli raahannut kankaalla peitetyn lintuhäkin. Harry ei kuitenkaan vielä aikonut keskittyä opetukseen, sillä hänellä oli asiaa Ronille.

"Missä oikein viivyit?" Harry kuiskasi Ronille pitäen katseensa kuitenkin Remuksessa.
"Äh, piti vain hoitaa yksi juttu", Ron vastasi salaperäisenä. Harry kohotti kulmiaan kysyvästi ja osoitti samalla, ettei antaisi asian noin vain olla.

"No, hyvä on sitten. Etsin Kutkaa. Huomasin sen taas kadonneen eilen illalla, joten päätin etsiä sitä lounastauolla", Ron myönsi hieman nolona, vaikka se kuulosti Harryn mielestä ihan hyvältä selitykseltä.

"Löysitkö sen?" Harry kysyi katsoen nyt Ronia kohti.

"Löysin", Ron tuhahti, "se oli nukkumassa minun arkussani kaikkein vanhimman ja reikäisimmän sukkani sisällä."

Harry naurahti, mutta saadessaan Remukselta varoittavan katseen, hän vaikeni. Remus oli esittänyt edellisenä iltana vielä pyynnön, että muiden oppilaiden edessä he käyttäytyisivät kuin mitkä tahansa opettaja ja oppilas, mutta Harryn oli vielä hieman vaikeaa totella pyyntöä. Hän oli niin tottunut Remuksen seuraan ja tuttavallisuuteen, että tilanne oli kieltämättä outo.

Harry kuitenkin päätti yrittää ja alkoi kuunnella Remusta yrittäen kuvitella hänen tilalleen jonkun toisen opettajan. Se toimi ainakin osittain, joten Harry kykeni vihdoin keskittymään itse opetukseen.

"Katsotaas sitten. Kuka teistä osaisi kertoa minulle, mikä tämä on?" Lupin kysyi luokalta vetäen kankaan pois häkin päältä. Kiharapäinen tyttö, yllätys yllätys, viittasi ensimmäisenä.

"Niin, neiti..?" Remus kysyi tytöltä.

"Hermione Granger, professori", tyttö vastasi napakasti, nousi seisomaan ja aiheutti hilpeyttä etenkin luihuisten puolella luokkaa.

"Neiti Granger", Lupin täydensi lauseensa, "sinä ilmeisesti haluat kertoa vastauksen koko luokalle?"

"Kyllä, professori. Kyseessä on hämykeiju. Kyseinen keiju näyttää erittäin kauniilta ja houkuttelevalta. Ne viihtyvät suomaastossa, jossa ne houkuttelevat eksyneitä retkeilijöitä suonsilmäkkeisiin."

"Vähän kuin vesiveela", Harry kuiskasi Ronille, muttei vaivautunut selittämään enempää, koska Remus alkoi taas puhua.

"No niin, siinä me saimmekin jo vastauksen myös seuraavaan kysymykseeni, joka olisi ollut, mitä ne tekevät", Lupin jatkoi puhettaan, "ne siis todella ovat katalia pieniä otuksia, eikä niiden kokoa ja ulkonäköä todellakaan tule aliarvioida."

Kun muutama Luihuinen sitten nauroi ivallisesti Lupinin sanoille, hän tarttui tuumasta toimeen.

"Nimesi?" Remus kysyi ensimmäisenä nauraneelta luihuiselta

"Tuota, Crabbe", pyöreähkö poika vastasi.

"Kuulehan Crabbe. Haluaisitkohan sinä olla ensimmäinen, joka kokeilee näiden keijujen mahtia?" Lupin kysyi häneltä, mutta jatkoi samaan hengenvetoon, "niin minä ajattelinkin. Ole hyvä ja tule tänne eteen, voit asettua maahan piirretyn rastin ylle seisomaan."

Hieman epäröiden ja arkana Crabbe nousi tuoliltaan ja lyllersi luokan eteen. Harry seurasi tilannetta tiiviisti, sillä hän oli huomannut jo ensimmäisen viikon aikana, että Crabbe ja tämän paras ystävä Goyle, olivat älyllisesti vertailtavissa jättiläisiin.

Myös Ron katseli ahnaasti tilannetta. Crabbe oli nyt päässyt rastin päälle seisomaan ja vilkuili jäykkänä ympärilleen.

"No niin", Lupin totesi, "te muut voitte asettautua jo valmiiksi jonoon, siirretään pöydät takaseinälle."

Harry ja muut nousivat paikoiltaan ja odottivat, kunnes Lupin sai pöydät pois tieltä. Sen jälkeen koko luokka teki yhden pitkän jonon seinustalle ja katseli sitten, kuinka Lupin taikoi maahan suonsilmäkkeitä.

"Tässä harjoituksessa ette vielä tarvitse sauvaa. Tarkoituksenanne on päästä luokan toisessa päässä olevalle rastille uppoamatta suohon", Lupin selosti ja jatkoi sitten puhumista pelkästään Crabbelle, "pystytkö näkemään rastin seinässä?"

Crabbe nyökkäsi pienesti.

"Oikein hyvä. Käytät mielesi lujuutta ja yrität olla hämääntymättä keijusta", Lupin opasti Crabbea, mutta puhui sitten taas koko luokalle, "tehtävä on vaativa, mutta teidän tulee muistaa, että luonnossa se olisi vieläkin vaativampi. Keijut nimittäin toimivat aina vähintään kymmenen parvissa, jolloin niitä on todella vaikea välttää. Siksi onkin tärkeää harjoitella tätä turvallisessa ympäristössä minun kanssani."

Lupin selosti lähes tauotta erilaisia tietoja tehtävästä ja keijuista samalla kun hän vihdoin avasi häkin luukun. "Oletko valmis?" hän kysyi vielä Crabbelta, joka nyökkäsi jälleen. Niinpä Lupin viimein päästi keijun vapaaksi.

Harrysta keiju oli lumoava, eikä hän siten huomannut, kuinka koko muukin luokka tuijotti sitä ihastuneena. Pian heidän lumonsa kuitenkin raukesi hetkeksi, kun Lupin alkoi taas puhua.

Lupinin äänestä havahtuneena Harry kykeni taas kiinnittämään koko huomionsa Crabbeen. Tämä tuijotti tiiviisti luokan seinässä olevaa rastia ja lähti kulkemaan sitä kohti. Aluksi hän suoriutui hyvin. Keiju pysytteli sivustalla ja tarkkaili tilannetta, mutta pikkuhiljaa se hivuttautui lähemmäs.

Tunnelma oli käsin kosketeltavan jännittävä, eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Vain Crabben painavat askeleet ja keijun siipien lepatus kajahtelivat huoneessa.

Hetken ajan Harry kuvitteli, että Crabbe onnistuisi tehtävässään, mutta hän oli kuitenkin väärässä. Aivan viime metreillä Crabbe erehtyi vilkaisemaan keijua, eikä sitten mennyt enää kauaakaan, kun hän jo nousi märkänä suonsilmäkkeestä Lupinin avustuksella.

"Ei lainkaan hassummin ensikertalaiselta", Lupin kehaisi ja kuivasi vielä Crabben kaavun sauvallaan, "seuraava."

Sama kaava jatkui jokaisen oppilaan kohdalla, ja ainoastaan aika, jona he tipahtivat suohon, vaihteli. Toiset olivat huonompia ja toiset vähän parempia: muun muassa Neville oli tipahtanut suohon jo ennen kuin keijua oli edes vapautettu, mikä tietysti oli aiheuttanut valtavan naurun remakan. Asia olisi luultavasti aiheuttanut myös suurta ihmetystä, elleivät kaikki olisi jo ehtineet tottua siihen, ettei Neville tuntunut osaavan juuri mitään. Itse asiassa linnassa kiersi jo huhu, että Neville olisi vain oikean Nevillen kaksoisolento, sillä kukaan ei kyennyt ymmärtämään, millä taidoilla Neville oli kyennyt tuhoamaan Voldemortin.

Nevillen surkeasta suorituksesta huolimatta Harrya jännitti. Odottelu sai hänet hikoamaan, vaikka toisaalta hänellä ei ollut mitään hätää, koska kukaan muukaan ei Nevillen lisäksi ollut vielä onnistunut tehtävässään. Pian hän kuitenkin pääsi rastin päälle seisomaan, eikä hänelle jäänyt enää aikaa jännittää.

"Vapautan keijun nyt, Harry", Remus totesi ja avasi luukun. Harry päätti käyttää taktiikkaa, jossa hän ei katselisi keijua ollenkaan. Siten hän oli huomannut muiden pärjäävän pisimmälle.

Aluksi hän pärjäsikin ihan hyvin. Hän katseli vain jalkoihinsa ja yritti olla putoamatta suohon. Keskittyminen tuntui helpolta ja hän oli hihkaisemassa ääneen voitokkaasti, kun keiju sitten yhtäkkiä pompahti hänen eteensä. Harry tuijotti keijua: miten kaunis se olikaan. Miten ihanasti se loi valoa pimeään huoneeseen, miten lämpimältä se tuntui.

Harry ojensi kätensä kohti keijua. Hän halusi koskettaa sitä. Mihin hän olikaan ollut menossa? Ei hän enää muistanut. Hän vain seurasi keijua sokeasti, luotti sen suuntavaistoon ja antoi sen kuljettaa häntä eteenpäin. Hän oli turvassa, mikään ei voisi satuttaa häntä nyt. Se tuntui niin hyvältä ja helpolta, niin kauniilta, kunnes hän yllättäen kuuli Siriuksen ilkkuvan äänen päässään.

"Mikä suoritus tuo muka on? Oletko sinä todella noin heikkomielinen? Käytä aivojasi, keskity nyt! Olethan sentään Sirius Mustan kummipoika!"

Sirius? Oliko hän huoneessa? Missä huoneessa? Harry ravisti päätään, pakotti itsensä keskittymään ja näkikin sitten vilauksen siitä, missä todella oli. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten taas huomatakseen, ettei se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Hän nimittäin seisoi muutaman sentin päässä suonsilmäkkeestä. Niinpä hän peruutti nopeasti, ja sai sitten valtavat aplodit muulta luokalta.

"Loistavaa, Harry! Juuri tätä minä tarkoitin, luonteen lujuutta, sitä te tarvitsette!"

Harry hymyili innoissaan suorituksestaan ja unohti sitten taas hetkeksi keskittyä tehtäväänsä. Se oli virhe, sillä pian myös hän löysi itsensä kömpimästä ylös märästä suosta.

Lupin heilautti sauvaansa, jolloin Harrynkin kaapu kuivui.

"Se oli upea suoritus, kymmenen pistettä Luihuiselle!" Lupin ilmoitti iloisena ja vinkkasi sitten silmää, "muistakaa kuitenkin keskittyä loppuun saakka, sillä ette tule olemaan turvassa ennen kuin pääsette kokonaan pois suolta. Seuraava!"

Lopun tunnin Harry vain hymyili tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa koko viikon aikana, hän oli oikeasti onnistunut jossakin, ollut luokan paras. Se tuntui todella hyvältä ja pysyi hänen mielessään aina iltaan saakka.

Illalla hän kuitenkin sai vihdoin muuta ajateltavaa, ja päivän suoritus sai väistyä tieltä. Hän alkoi nimittäin suunnitella, mitä kaikkea he voisivat Siriuksen kanssa tehdä.

Samaan aikaan toisaalla Sirius astui sisään linnan porteista.

"Hyvää iltaa, vahtimestari Voro", Sirius toivotti Vorolle ja kumarsi.

"Iltaa", Voro töksäytti tylysti. Hän ei vieläkään ollut unohtanut Siriuksen kouluaikoja, eikä varsinkaan ensimmäisen illan tapahtumia.

"Mukava keli", Sirius sitten sanoi pitäen keskustelua yllä, koska Voro ei selvästikään aikonut antaa Siriuksen kävellä yksin linnaan asti. Voro murahti jotakin vastaukseksi.

"Kuule vanha pappa, jos et aio tuon ystävällisemmin käyttäytyä minua kohtaan, niin voit yhtä hyvin antaa minun kävellä yksin", Sirius totesi ja pysähtyi.

"Vieraat eivät kävele linnaan ilman minua. Eivätkä myöskään linnan sisällä, eivät ennen kuin tiedän, mihin he ovat menossa."

"Vai niin. Menen tapaamaan Dumbledorea ja sitten Lupinia. Kelpaako?"

Voro nyökkäsi, mutta huomasi sitten Siriuksen takin alta pilkottavan paketin.

"Mikä tuo on?" Voro kysyi ja pysäytti Siriuksen.

"Ei mikään", Sirius vastasi nopeasti ja yritti piilottaa paketin.

"Linnaan ei saa tuoda mitään ennen kuin olen tarkastanut sen", Voro totesi uhmakkaasti ja yritti tarttua pakettiin kerta toisensa jälkeen. Sirius kuitenkin väisteli Voron kankeita liikkeitä helposti, ja he olisivat varmaan jatkaneet hyppelyään aamutunneille saakka, ellei Hagrid olisi keskeyttänyt heitä.

"Hei, mitäs täällä tapahtuu?" Hagrid tuli rymistäen metsästä, "tarviikko sä apua, Voro?"

Voro ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan ennen Siriusta. "Hagrid! Mikä mahtava yllätys! Ei ollakaan nähty pitkään aikaan", Sirius huikkasi Hagridille, joka oli pian heidän vierellään.
"Sirius Musta! Katsos vaan!" Hagrid murahti innoissaan ja löi kevyesti Siriusta selkään, joka kuitenkin kaatui iskun voimasta polvilleen.

Ketterästi Sirius nousi ylös maasta. "Vorolla ei varmaan ole mitään sitä vastaan, että kävelen loput matkasta sinun kanssasi. Vaihdettaisiin vähän kuulumisia", Sirius vinkkasi Hagridille silmää.

"Niin, aivan. Niin me tehään, mä jatkan sitte tästä", Hagrid vastasi iloisesti hymyillen.
"'Mutta tuo paketti-" Voro yritti vielä, mutta Hagrid taputti nyt häntäkin olalle siten, että Voro alkoi upota maahan kuin naula seinään.

"Nähdään sitte taas", Hagrid totesi Vorolle ja lähti sitten kapuamaan Siriuksen kanssa ylös linnaan vievää polkua.

"No, onks mitään uutta?" Hagrid kysyi Siriukselta heti, kun he olivat Voron kuuloalueen ulkopuolella.

"Eipä juuri", Sirius kohautti olkiaan, "edelleen ollaan yritetty löytää Peteriä ja ollaan myös pidätetty joitain kuolonsyöjiä, mutta vaikeaahan se on, kun ei kukaan halua tulla löydetyksi."

"Niin tietty. Sano vaan, jos voin olla avuksi, Dumbledorekin luottaa muhun, hieno mies. Tunnen meinaan paljon tyyppejä, joilta voisin vähän kysellä", Hagrid vastasi avuliaasti.

"Kiitos, Hagrid. Pidetään mielessä", Sirius vastasi hymyillen, "nyt minun pitäisi kuitenkin jo mennä, pari asiaa hoidettavana."

"Teepä se. Nähdään taas!"

"Jep!" Sirius huikkasi vielä ja astui sitten sisään linnaan, jossa hän suunnisti suoraan Dumbledoren kansliaan.

Hänen matkansa tosin tökkäsi aika lyhyeen, koska hän ei tiennyt suuren kivipatsaan salasanaa. "No hemmetti!" hän murahti.

"Enpä usko, että rehtori käyttäisi tuota salasananaan", Kalkaros totesi yllättäen Siriuksen takana. Sirius ei vaivautunut edes kääntymään vastatessaan.

"Kannatti yrittää."

"Millähän asialla sinä tällä kertaa olet? Huutelemassa perättömiä juoruja minusta, vai?" Kalkaros kyseli.

"Ei kuulu sinulle, Ruikuli", Sirius vastasi ja pystyi miltei kuulemaan Kalkaroksen hampaiden kiristelyn.

"Kyllä se itse asiassa kuuluu, jos sinä syytät minua jostakin, mitä en ole tehnyt."

"No, mitä sinä siinä sitten mariset? Jos et kerran ole syyllinen, ei sinulla pitäisi olla mitään hätää", Sirius totesi ivallisesti, "niin että, rentoudu vähän. Ota vaikka hapanpastilli, minä tarjoan."

Sirius kaivoi taskustaan pastillirasiaa, kun kivihirviö sitten yllättäen alkoi siirtyä.
"Kas. Mitä minä mahdoin sanoa?" Sirius mietti ääneen huvittuneena. Kalkaros ei tosin enää vastannut hänelle, sillä hän oli jo häipynyt johonkin muualle. Hyvä niin, Sirius tuumasi ja lähti sitten kiipeämään patsaan takaa ilmestyneitä portaita.

Tilanne aiheutti hänelle heti kylmiä väreitä. Kouluaikoinaan hän oli kävellyt kyseisiä portaita useastikin, mutta aina siksi, että oli tehnyt jotakin sopimatonta ja luvatonta. Tällä kertaa hän olikin sitten itse menossa selvittämään jonkun toisen kepposia. Asian ironisuus alkoi naurattaa Siriusta, mutta hän yritti pitää pokkansa, kun viimein koputti rehtorin oveen.

"Sisään", Dumbledoren ääni kuului oven toiselta puolelta, ja Sirius totteli.

Kanslia oli tyhjä, lukuun ottamatta Dumbledorea, joka katseli ulos ikkunasta. "Istu, ole hyvä", rehtori totesi, "ihmettelinkin jo, missä viivyit."

"Olen ollut vähän kiireinen, professori", Sirius totesi ja istuutui. Samalla hän huomasi karkkeja Dumbledoren pöydällä ja alkoi syömään niitä innoissaan.

"Peter… Kuolonsyöjät…" Dumbledore mutisi ja tuli sitten itsekin pöydän ääreen.

"Maistuuko?" hän kysyi hymyillen Siriukselta, jolla oli jo suu täynnä karkkeja.

"Maihhmmh", Sirius mumisi ja nielaisi sitten kuuluvasti, "kiitos."

Dumbledore hymyili. "No niin. Oletan, että tulet Harryn takia."

"Niin", Sirius totesi. Ei ollut asiaa, josta rehtori ei olisi ollut tietoinen.

"Kerrohan sitten."

"Minä uskon, että hattua on peukaloitu", Sirius vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi.

"Vai niin", Dumbledore totesi ja odotti Siriuksen jatkavan.

"Niin, että.. Harryn ei minusta pitäisi olla Luihuisessa."

"Ei tietenkään."

"Niin, että.. Voisiko hänet lajitella uudestaan?"

"Pelkäänpä pahoin, ettei voi."

"Mutta-"
"Hattu toimii vain avajaispidoissa, Sirius. Se on kyllä hyvin vanha ja rispaantunut, mutta se toimii. Se ei ole vielä kertaakaan lajitellut ketään väärin."

"Mutta Harry itse sanoi pyytäneensä siltä, ettei joutuisi Luihuiseen!"

Dumbledoren kulmat kohosivat hieman, mutta ne laskivat kuitenkin lähes saman tien.
"Vai niin", Dumbledore vain vastasi.

"Vai niin?" Sirius toisti ihmeissään, "mitä aiot asialle tehdä? Kai sinä nyt edes tutkit tätä?"

"Asialle voi tuskin enää tehdä mitään."

"Mutta.. Mutta sinä olet Dumbledore! Sinä voit tehdä vaikka mitä! Et voi katsoa vääryyttä ja petosta noin vain läpi sormiesi!"

Nyt Dumbledore hymyili. "Aivan."

Sirius tuijotti miestä nyrpeänä. Hän aikoi väittää vielä vastaan, mutta sitten Kalkaros pyyhälsi varoittamatta paikalle. "Rehtori, tarvitsemme sinua toisen kerroksen käytävällä", Kalkaros totesi hengästyneenä.

"Minä tulen. Kiitos, Severus", Dumbledore vastasi ja Kalkaros lähti, mutta loi vielä muutaman mulkaisun Siriusta kohti.

"Minun on kiiruhdettava", Dumbledore totesi Siriukselle ja osoitti ovea, "mielestäni tämä asia on nyt loppuun käsitelty."

Sirius nousi vähän hanakasti ylös tuolista. Hän kääntyi kohti ovea, kunnes hänen silmänsä osuivat seinähyllyllä lojuvaan hattuun. Nopeasti hän vaihtoi taktiikkaansa.

"Kyllä, rehtori", Sirius totesi ja lähti alas portaita Dumbledoren seuratessa perässä. He kävelivät hetken matkaa kahdestaan, mutta sitten Sirius pysähtyi solmimaan kengän nauhojaan.

"Oikein hyvää päivän jatkoa, Sirius", Dumbledore totesi jatkaessaan matkaa, sillä hän ei ehtinyt pysähtymään.

"Kiitos samoin, professori", Sirius vastasi ja esitti yhä solmivansa nauhojaan. Dumbledorella tuntui kuitenkin olevan vielä jotakin asiaa. "Muistuttaisin sinua vielä, että luudat ovat kielletty ensiluokkalaisilta", Dumbledore huikkasi olkansa ylitse. Sirius tuijotti rehtoria hämmästyneenä ja oli varma, että tämä hymyili parhaillaan pirullisesti.
"Muistan kyllä sen", Sirius vastasi, mutta Dumbledore ei enää kääntynyt vaan jatkoi vain matkaansa.

Ja kun Dumbledore sitten viimein oli hävinnyt nurkan taakse, Sirius hiippaili takaisin kansliaan.

Hetkeä myöhemmin Sirius ja Remus istuskelivat Remuksen työhuoneessa. Sirius mökötti tuolilla, koska Remus oli kieltänyt häntä tökkimästä vesiveelaa.

"Kuulehan... Joskus minä mietin, oletko sinä jumiutunut johonkin lapsuutesi vaiheeseen parantumattomasti", Remus tuhahti Siriukselle.

"En tietenkään ole. En vain voi käsittää, milloin sinusta tuli noin tylsä. Minä vain vähän härnäsin sitä otusta."

"Aivan, ja kohta olisit katsellut sen syövän kättäsi."

"Olet tylsä tosikko", Sirius vain tyytyi vastaamaan. Remus huokaisi syvään.

"Haluaisitko edes kertoa, miksi tulit tapaamaan minua? Liittyykö tämä Peteriin?"
"Ei tietenkään liity, mitä sinä oikein kuvittelet?" Sirius murahti, "tulin Harryn takia."

Nyt Remus nojasi taaksepäin tuolillaan, nosti kätensä päänsä taakse ja sanoi sitten: "Et siis aio luovuttaa, niinkö?"

Sirius laittoi kädet puuskaansa: "En."

"No, onko sinulla sitten jotakin uutta tietoa? Koska jos ei ole, minulla olisi muutakin tekemistä."

"Niinkin voisi sanoa. Kävin jututtamassa Dumbledorea", Sirius virnisti ja Remus löi käden kasvoilleen.

"Älä vain sano, että sinä teit sen oikeasti?"

"Tietysti tein, mutta hänkään ei jostain syystä suostunut uskomaan minua. Mutta siitä huolimatta minä todistan teille kaikille, että tässä ei nyt ole kaikki tontut keittiössä."

Remus pudisti päätään.

"Olet toivoton. Vaikka toisaalta... Törmäsin Harryyn eräänä iltana, jona hoidin erästä asiaani Kalkaroksen kanssa."

"Kalkaroksen? Remus, olet todellakin pahasti turmeltu", Sirius voihkaisi.

"Sitäpä hyvinkin, Sirius", Remus vastasi kyllästyneesti, "se ei nyt kuitenkaan ollut minun pointtini. Vaan lähinnä se, että Harry vaikutti sinä iltana hieman oudolta... Kuin olisi halunnut vältellä puhumista siitä, miten hänellä menee. Hän myös mainitsi minulle sopeutumisongelmista, mutten tajunnut silloin kysellä enempää."

"Ahaa! Sitä minä juuri tarkoitan."

"Mutta sehän saattaa johtua vain tästä uudesta ympäristöstä."

"Enpä usko."

"Niin.. Toisaalta myös Kalkaroksen käytös oli omituista. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän ei ilahtunut Harryn näkemisestä, vaikka yleensä hän palvoo omia tupalaisiaan.."
"Sitähän minä olen yrittänyt kertoa, mutta kukaan ei kuuntele!"

Sirius nousi hermostuksissaan ylös tuoliltaan, mutta Remus hieroi yhä leukaansa mietteliäänä. "Tätä täytyy pohtia lisää", Remus sitten viimein mutisi.

"Eli sinä uskot minua?" Sirius sanoi pieni toivon kipinä äänessään.

"En varsinaisesti. Mutta haluan, että Harry viihtyy, ja mikäli hän ei viihdy, meidän tulee yrittää parantaa hänen oloaan."

"No nyt sinä puhut minun kieltäni!" Sirius huudahti ja läimäytti Remusta selkään, "pidän sinut ajan tasalla tutkimuksissani", hän vielä totesi perään ennen kuin alkoi tehdä lähtöä.

"Kunhan muistat, etten suostu uskomaan mitään teorioitasi hatun hajoamisesta tai Kalkaroksesta!" Remus vastasi huutaen Siriukselle, joka oli jo kadonnut ovesta. Pian Sirius kuitenkin tuli takaisin ja kurkkasi oven raosta.

"Ei se haittaa, Remus-kulta. Minä pystyn todistamaan sen sinulle", Sirius totesi, heilautti nopeasti kädessään olevaa myttyä siten, että Remus ehti sen nähdä, ja lähti sitten juosten karkuun.

"Et voi olla tosissasi", Remus huoahti ja istahti tuolilleen antaen päänsä pudota käsiensä kannateltavaksi.

Kukaan selväjärkinen ihminen ei ikipäivänä varastaisi lajitteluhattua. Paitsi Sirius Musta.

Kun Sirius sitten vielä oli matkalla tyrmiin, Harry kömpi varovasti ylös vuoteestaan. Hän hiippaili sängyn päätyynsä ja heilautti viitan päälleen. Kukaan ei saisi herätä, tai hän joutuisi pahaan pulaan.

Hitaasti ja varmasti Harryn onnistuikin sitten päästä ulos oleskeluhuoneesta. Siriusta ei ensin näkynyt missään, joten Harry istahti penkille odottamaan. Hän katseli koko ajan tarkkaavaisena käytävän päästä toiseen, kunnes jähmettyi. Käytävällä näkyi liikettä, mutta se ei todellakaan voinut olla Sirius.

Harry katseli henki lähes salpautuneena, kun jokin ilmassa leijuva tuli koko ajan lähemmäs. Ensin se oli aivan hiljaa, mutta aloitti sitten omituisen laulunsa: "Näin Riesu yöllä vaeltaa, tekee paljon pahojaan. Näin Riesu yöllä mekastaa, kaikki paikat sekoittaa."

Harrya nauratti. Hän oli kuullut Siriukselta Riesusta, muttei ollut vielä koskaan ennen nähnyt sitä missään. Lisäksi hän muisteli kuulleensa, että ainoa asia, jota Riesu pelkäsi, olisi Verinen Paroni. Voisikohan Riesua hieman pelotella sillä, nyt kun hän oli näkymätön?

Harry nousi penkiltä ja lähti kävelemään käytävää pitkin kohti Riesua. Kun hän sitten pääsi Riesun alle, hän aloitti möreällä äänellä: "Hyvää iltaa, Riesu."

Riesu oli törmätä seinään säikähdyksestä, kunnes sai itsensä taas koottua.
"Ahaa, oppilaita liikkeellä! Nyt sinun käy kyllä kalpaten!"

Harry säpsähti hieman. Saattoiko Riesu olla viisaampi kuin hän oletti? Yrittämisestä ei kuitenkaan olisi mitään haittakaan. "Kuinka sinä kehtaat luulla minua oppilaaksi, Riesu? Verinen Paroni on hyvin vihainen moisesta väitteestä!" Harry murahti.

Jos Riesu oli äsken törmätä seinään, nyt hän todella teki sen. "A-Anteeksi Paroni. Riesu ei tiennyt", se sepitti hädissään, "Riesu häipyy nopeasti teidän tieltänne", se totesi kumartaen ja lennähti sitten tiehensä.

Harry alkoi nauraa, kunnes hänet töytäistiin maahan kumoon. Hän käännähti säikähtäneenä ympäri, kunnes näki, että se olikin vain ollut Sirius.

"Olipas hauskaa", Harry mutisi hänelle ja nousi ylös.

"Kyllä se minusta oli", Sirius vastasi ja hapuili sitten ilmaa yrittäen vetää Harryltä viitan pois, "mutta tämä ei ole hauskaa. En voi antaa sinulle lahjaani, jos en näe sinua."

"Ovelaa", Harry mutisi ja veti viitan päänsä päältä, "hauska nähdä taas!"

"No niin on!" Sirius vastasi ja veti sitten takkinsa alta pitkulaisen paketin.

Harry katseli sitä ahnaasti, joten Sirius päätti ojentaa paketin Harrylle. "Saanko avata sen?"
"Et, se on koriste."

"Heh heh", Harry totesi ja repi paperit sitten nopeasti auki.

"Vau!" hän kiljahti.

"Shh!" Sirius suhahti, mutta jatkoi kuitenkin kuiskaten, "mitäs tykkäät?"

Harry hiveli hellästi kääreistä paljastunutta luutaa. Itse asiassa täysin uutta luutaa, Nimbus kahtatuhatta. "Se on upea!" Harry sanoi iloisena, mutta sitten hänen suunsa mutristui, "mutta ei meillä saa vielä olla näitä."

"Pyh, oli minullakin oma luuta jo ensimmäisellä luokalla. Se vaatii vain vähän oveluutta ja taitoa", Sirius totesi ja vinkkasi silmää.

"Miten niin?" Harry kysyi ja rutisti sitten luudan syliinsä.

"Sen saat ottaa itse selville. Minulla on sitä paitsi jo kiire takaisin, Voro odottelee minua ulkona, enkä jaksaisi keskustella hänen kanssaan niin kauan kuin selitykset myöhästelystäni vaatisivat."

Harry pettyi pahasti. Hän oli kuvitellut, että he tekisivät taas jotakin hauskaa yhdessä.

"Mutta sinä lupasit", Harry aloitti huuli väristen.

"Anteeksi, Harry. Toisen kerran sitten. Yritän tulla siten, ettei kukaan tiedä minun olevan täällä. Sitten meille jää vähän enemmän aikaa" Sirius vastasi iskien silmää, "hyvää yötä. Pidähän luuta tallessa."

Harrya alkoi itkettää, mutta hän pyristeli vastaan. Ei hän enää niin vanhana voinut itkeä julkisesti.

Niinpä hän vain puri hampaansa lujasti yhteen, kun Sirius vielä pörrötti hänen hiuksiaan hyvästiksi. Sitten hän katseli hetken Siriuksen menoa ja veti lopulta viitan takaisin ylleen.

Nimbus kaksituhatta, hän toisteli mielessään, odotahan vain Draco, kun kuulet tästä.