LUKU 13

Ensimmäinen päivä

Pottereiden aamu alkoi hiljaisuuden ympäröimänä. Suurin syyn siihen oli taatusti Harryn poissaolo, sillä juuri hän oli useimmiten pitänyt huolen siitä, ettei James ollut saanut lukea aamulehteään rauhassa. Olisi siis voinut kuvitella, että Lily ja James olisivat olleet onnesta sekaisin saadessaan tällaisen pienen hengähdystauon, mutta niin ei kuitenkaan ollut.

Ensinäkin heillä molemmilla oli jo nyt kova ikävä Harrya, mutta sitäkin suurempana murheenaan he pitivät edellisenä iltana saamiaan kirjeitä. Kumpikaan heistä ei saanut niitä mielestään, vaikka he kovasti yrittivätkin esittää olevansa täysin rennon huolettomia.

Siksi Lilykin kaatoi itselleen lisää kahvia ja aloitti sitten lehden lukemisen niiltä osin, kun James oli jo ehtinyt selata sen lävitse. Aivan kuin hän teki kaikkina muinakin aamuina.

”Ei mitään uutta kuolonsyöjistä”, Lily mutisi luettuaan etusivun ja jatkoi sitten eteenpäin.
”Niin, huomenna tulisi hyvä huispausottelu, pitäisiköhän mennä katsomaan se?” James mutisi pienen hiljaisuuden jälkeen kuulematta lainkaan, mitä Lily oli sanonut. Niinpä Lily laski lehden pöydälle ja katsoi miestään, joka oli piilossa oman lehtensä takana. Hän tuhahti pienesti, eikä jaksanut toistaa sanomaansa. Niinpä hän vain jatkoi lukemista. Pian hän kuitenkin joutui perumaan aiemmat sanansa.

”Voi kamala! Olinkin väärässä, uutiset eivät olleetkaan tällä kertaa etusivulla. Tässä sanotaan, että kymmenen ihmistä on saanut surmansa kuolonsyöjien vierailujen jälkeen”, Lily totesi ja yritti tällä kertaa oikeasti tavoittaa miehensä tajunnan.

”Niin, olet oikeassa. Kymmenen ottelu on vähän liian myöhään, kun pitää kuitenkin herätä aamulla töihin”, James mutisi keskittyen yhä urheilusivuihin.

”James!” Lily huudahti kiukkuisena.

”Hyvä on, hyvä on, unohdan koko jutun. Ei minun ole pakko mennä ollenkaan”, James totesi vähän pettyneenä.

"Kuuntelitko sinä yhtään minua?” Lily kysyi suu tiukkana viivana.

”Kuuntelin. Kai. Mitä sinä sanoitkaan?” James kysyi sitten uteliaana ja kurkkasi lehtensä takaa. Lily ei vaivautunut vastaamaan. Hän vain tyrkkäsi lehden Jamesille ja antoi tämän lukea itse.

”Kymmenen surmattua.. Kuolonsyöjiä.. Illalla myöhään.. Taikaministeriö”, James mutisi sanoja sieltä täältä. Viimein hän pääsi loppuun asti.

”Jaa, aikamoista, eivät ne ennen ole näin radikaaleja liikkeitä tehneet. Vieläköhän ne etsivät Peteriä? Täytyisi varmaan lähettää pöllö ministeriöön, jospa he vaikka vahingossa tietäisivät jotakin uutta”, James totesi melkein kuin itselleen puhuen. Lilyn otsa rypistyi.

”Niin, ehkä pitäisi. Omituista kyllä, ettei sinulle ole vielä ilmoitettu”, Lily mietti ääneen.
”Niin”, James totesi ja antoi sitten lehden takaisin Lilylle, ”mutta ensin haluan lukea nämä urheilu-uutiset loppuun.”

Lily hymähti, muttei jaksanut väittää vastaan. James halusi aina lukea urheilu-uutiset viimeiseen sanaan saakka, vaikka olisi istunut talossa, joka oli juuri räjähtänyt hänen ympäriltään.

Niinpä he olivat taas molemmat hiljaa, kunnes viimein saivat lukemisensa päätökseen.
”Joo, se kirje varmaan sitten”, James totesi ja virnuili vaimolleen vähän vaivaantuneena hiljaisuudesta.
”Mmh”, Lily mutisi. He eivät todellakaan olleet tottuneet Harryn poissaolon aiheuttamaan hiljaisuuteen.

Pian he kuitenkin saivat helpotuksekseen postia ja siten myös uutta tekemistä. Valkoinen pöllö naputteli kärsimättömänä ikkunaan.

”Hedwig!” Lily ja James huudahtivat melkein yhteen ääneen. Samalla he syöksähtivät molemmat ylös tuoleiltaan.

Ikävä kyllä James ei ollut lainkaan varautunut siihen, että Lilykin lähtisi liikkeelle, josta johtuen he sitten törmäsivät toisiinsa ryminällä. Kuului muutama kolahdus ja paukahdus, kun he molemmat kaatuivat maahan yhdeksi kasaksi.

”Öh, oletko kunnossa?” James kysyi suoristaen silmälasejaan ja yrittäen tajuta, mitä juuri oli tapahtunut.

”Olen kai”, Lily totesi ja alkoi sitten nauraa hysteerisenä. Pian nauru tarttui myös Jamesiin ja kesti tovi, ennen kuin kumpikaan heistä pääsi ikkunalle asti.

”Se on Harrylta”, Lily tuumasi sitten lopulta hymyillen, kun irrotti kirjeen pöllön jalasta.
”Niin arvelinkin”, James vastasi hymyillen hänkin. Lily ei malttanut odottaa, että pääsi istumaan, vaan hän repi kirjeen auki saman tien. Myös James oli kärsimätön ja kiirehti nopeasti Lilyn vierelle.

Hei äiti ja isä,

ehkä kuulittekin jo, mutta jouduin Luihuiseen. Tämä on kamalaa. Hattu varmaan hajosi tai jotakin. Minulla on ikävä teitä. Kirjoitan huomenna lisää.

Harry

Heidän hymynsä hyytyivät samaa vauhtia kuin olivat syntyneetkin.
”Voi Harry”, Lily sitten nyyhkäisi ja yritti välttää kyyneleiden valumista poskille. Hän oli nyt vihdoin saanut kuulla myös Harrylta itseltään, että tämä oli todella joutunut Luihuiseen.

Edellisenä iltana he olivat saaneet tietää asiasta sekä Remukselta että Siriukselta, mutteivät Harrylta itseltään. Ensimmäisenä oli saapunut vain nopeasti kirjoitettu viesti Remukselta:

Harry lajiteltiin Luihuiseen. Kerron lisää, kunhan kerkeän.

- Remus

He eivät olleet vielä silloin olleet osanneet suhtautua asiaan juuri mitenkään, joten he olivat päättäneet odottaa lisätietoja. Heidän ei kuitenkaan ollut tarvinnut odottaa montaa tuntia, kun he olivat jo saaneet viestin Siriukseltakin:

HARRY ON LUIHUISISSA! MINÄ MENEN JA TAION SEN RUIKULIN JUURI SIKSI ITSEKSEEN, KOSKA TÄLLAISTA PELIÄ EN TULE SIETÄMÄÄN!

- SIRIUS, ROHKELIKKO, MUSTA!

James ja Lily olivat tuijottaneet Siriuksen viestiä kummissaan. He eivät olleet lainkaan ymmärtäneet, miten Kalkaros liittyi asiaan, eivätkä he tienneet, oliko lajitteluseremoniassa ollut jotakin kummallista. He tiesivät vain, että luultavasti heidän pojastaan ei ollutkaan tullut Rohkelikkoa.

Niinpä he olivat vain päättäneet jäädä odottamaan kirjettä myös itse Harrylta, vaikka ei Lily välittänytkään siitä, missä tuvassa Harry oli tai missä ei. Hänelle oli tärkeintä tietää, miltä Harrysta itsestään tuntui ja miten hän voi. Siksi hänestä tuntuikin nyt todella pahalta lukea Harryn kirjettä.

James tosin oli hieman eri kannalla tuvan suhteen.

”Luihuinen?” James huudahti, ”meidän pieni Harry on todellakin Luihuinen?!”

Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt pidemmälle pohdinnoissaan. Kuului nimittäin valtava rysäys, sitten huutoa ja lopulta ilmoille kajahteli kirosanoja toisensa perään. James ja Lily katsahtivat toisiinsa, ja heitä alkoi väkisinkin naurattaa kurjasta tilanteesta huolimatta.

”Mene sinä”, James tuhahti Lilylle, ”minä en uskalla.”

”Älä viitsi, sinä ne ansat sinne olet asettanutkin.”

”No, hyvä on sitten”, James vastasi ja lähti kohti ulko-ovea.

Pihalle päästyään hän räjähti uudestaan nauramaan.

”Hyvää huomenta, Sirius – Annas kun muistelen.. Niin, Rohkelikko – Musta”, James yritti sanoa naurunsa lomasta. Näky oli kerrassaan huvittava: Sirius roikkui ilmassa pää alaspäin, viitta valahtaneena kohti maata.

”Voi saamari, James. Pitääkö nämä helkkarin murhalaitteet olla päällä päivisinkin?” Sirius mutisi kiukkuisena viittansa sisältä ja yritti huitoa sitä pois naamaltaan.
”Anteeksi, unohdin poistaa loitsut, kun heräsin”, James naurahteli, eikä kuulostanut ollenkaan siltä, että oli oikeasti pahoillaan. James ei kuitenkaan viitsinyt kiusata enempää ystäväänsä. Hän heilautti sauvaansa, ja Sirius putosi maahan pienen tömähdyksen voimin.

Sitten Sirius nousi seisomaan ja suoristi viittaansa, jonka jälkeen hän katsahti vihaisena Jamesiin.
”Ostin tämän viitan edellispäivänä Viistokujalta, ja nyt se on tässä kunnossa. Saat kyllä maksaa minulle uuden.”

”Kaikin mokomin. Haluatko myös uudet kalsarit? Vanhat näyttivät jo vähän kulahtaneilta”, James vastasi ja osoitti sitten ovea, ”olit varmaan tulossa vierailulle?”

Sirius murahti jotakin vastaukseksi ja marssi sitten avoimesta ovesta sisälle. James käveli hiljalleen perässä ja huusi sitten Lilylle:

”Harryn kaksoisveli tuli käymään.”

”Huomasin”, Lily huusi keittiöstä, ”jotenkin kummasti kaikki keksit ovat hävinneet pöydältä.”

James hymyili ja astui keittiöön.

”No niin, Sirius, milläs asialla sinä tällä kertaa olet?” James kysyi huomatessaan Siriuksen keikkuvan heidän tuoleillaan ja syövän keksejä aivan kuin nälkäänsä.
”Harryn asialla”, Sirius totesi ja lisäsi sitten samana hengen vetoon, ”tiedättekö, että hän joutui Luihuiseen?”

Lily ja James katsahtivat toisiinsa.

”Saimme juuri hänen kirjeensä, mutta jotenkin se selvisi eilen myös sinun kirjeestäsi”, Lily vastasi hieman apeana muistaessaan taas poikansa ahdingon.

”Minä en voi käsittää sitä”, Sirius totesi mietteliäänä, ”hän ei vain voinut joutua Luihuiseen. Kuulittehan te itsekin hänet? Kuinka hän vielä asemalla toivoi pääsevänsä Rohkelikkoon. Ihan oikeasti, tässä on jotain yhtä mätää kuin Ruikulin tukka.”
”Sitä minustakin tuntuu, mutta kyllähän sinäkin tiedät, että hattu ei ole vielä kertaakaan ollut väärässä”, James totesi miettien ankarasti. Hän veti tuolin alleen ja istahti pöydän ääreen. Lily kaatoi hänelle ja Siriukselle kahvia.

”Ehkä Harryssa on joitain piirteitä, joita emme ole vain huomanneet. Ehkä hän on –”, Lily aloitti, muttei saanut jatkaa lausettaan Siriuksen keskeyttäessä hänet.
”Ei. Hänessä ei ole yhtään Luihuisen piirrettä. Tässä on jotain mätää, sano minun sanoneen. Käväisin eilen juttelemassa Remuksen kanssa Peteristä, kun törmäsin myös Harryyn. Poika sanoi minulle suoraan, että oli pyytänyt hatulta, ettei joutuisi Luihuiseen”, Sirius pohti ja muisteli illan tapahtumia. Lily katsoi häntä hellästi.
”Kuule, Sirius. Tietysti Harry sanoi niin. Hän pelkäsi, että sinä –”, mutta taas Lily keskeytettiin.
”Miksi hän minua pelkäisi? Hattu ei vain ollut oma itsensä, minä tiedän sen! Minäkin pyysin päästä mihin tahansa muualle kuin Luihuiseen ja minähän myös pääsin. Hattu kuuntelee toiveita, enkä minä usko, että Harry olisi minulle valehdellut.”
”Ei se kyllä olisi ensimmäinen kerta, kun Harry –”, eikä Lily ehtinyt taaskaan pidemmälle.
”Minä olen varma, ettei Harry valehdellut. Siksi päätinkin ottaa asiasta selvää”, Sirius tuumasi tunkien lisää keksiä suuhunsa, ”olin  itse asiassa aikeissa käydä jututtamassa sitä vanhaa höperöä, joka istuu isolla pallilla, mutta sitten törmäsin siihen ääliöön, siihen limaiseen, koukkunenäiseen, vanhaan kääpiöön”, Sirius lateli vihaisena, mutta vaikeni, kun Lily heilautti sauvallaan Siriuksen kahvikuppia siten, että sen kaikki sisältö lensi hänen viitalleen. Sirius mulkaisi Lilyä pahasti.

”Jos minun uusi viittani häiritsee teitä noin kovasti, niin voisitte ystävällisesti kertoa sen minulle ihan suoraan sen sijaan, että päätätte turmella sen viimeistä kuitua myöten”, Sirius murahti siivotessaan jälkiä sauvallaan, ”ja ottaisin lisää kahvia, kiitos.”
Lily mulkoili Siriusta pahasti, mutta totteli kuitenkin.

”Anteeksi keskeytys, mutta mitä Kalkaroksesta?” James puuttui puheeseen ihmeissään.
”No, katsos kun tämä sinun kultapoikasi, Lily, tuli tielleni kesken mukavan matkani Dumbbiksen kansliaan. Sitten hän vain töykeästi kielsi minua menemästä Dumbledoren puheille, kun ilmoitin hänelle asiani. Rehtori oli muka kiireinen”, Sirius hörppäsi kahvia, ”Ja hevoskotkat, sanon minä. No, joka tapauksessa. Minä vähän jutustelin Kalkaroksen kanssa ja olen aivan varma, että hän on tämän takana”, Sirius päätti tarinansa. Lily tuijotti Siriusta lähinnä vain huvittuneena, mutta James kiinnostuneena.

”Kuule, tuo on ehkä tyhmintä, mitä olen ikinä kuullut. Miksi sinä luulet, että Kalkaros olisi jutun takia? Miten sinä luulet, että hän olisi asiassa edes onnistunut? Hattua ei voi huijata. Tämä menee jo liian pitkälle. Otat jutun liian henkilökohtaisesti, Sirius”, Lily totesi kiukkuisena ja läimäytti kahvipannun pöydälle, ”sen sijaan, että murehditte jotain täysin olemattoman typerää asiaa, voisitte olla huolissanne Harryn voinnista ja yrittää vaikkapa jotenkin piristää häntä!”

James ja Sirius tuijottivat Lilyä, mutta Sirius toipui huudoista ensimmäisenä.
”Niinhän me tehdäänkin. Me korjataan tämä asia alusta alkaen, kun taas sinä pyrit vain tekemään nykyisestä tilasta siedettävämmän”, Sirius yritti selittää, muttei tainnut onnistua, sillä Lily lähti askelet tömisten pois huoneesta. James odotti, ettei Lily enää kuulisi ja puhui vasta sitten.

”Mitä sinä tarkoitat?” James kysyi, ”siis puheillasi Kalkaroksesta?”

”Näkeehän sen nyt metrien päähän, että Ruikulilla ei ole puhtaat hiukset päässään. Ensinnäkään, hän ei antanut minun tavata Dumbledorea, vaikka juuri hetki sitten Remus sattui mainitsemaan minulle, että Dumbledore suunnitteli illanistujaisia Tylyahoon vielä samaiseksi illaksi. Ja toiseksi, minä vain tunsin sen. Jo pelkkä tapa, jolla Ruikuli minulle puhui, kertoi siitä, että hänellä oli jotakin salattavaa. Minä vain tiedän sen, James. Ja aion ottaa asiasta selvää”, Sirius lopetti tarinansa mietteliäänä.

James ei oikein tiennyt, miten suhtautua kuulemaansa. Hän raapi otsaansa ja tuijotti tyhjyyteen.
”Hyvä on”, James sitten viimein vastasi, ”oletetaan, että Kalkaros on tämän takana –”
”On totuus, että sillä on näppinsä pelissä”, Sirius heitti väliin, ”mutta jatka toki, ole hyvä.”
”Oletetaan, Sirius, oletetaan. Mutta miksi hän sitten olisi tehnyt sen? Miksi hän olisi halunnut Harryn tupaansa? Hänhän vihasi minua ja sinua. Ja huolimatta siitä, että hän oli joskus ihastunut Lilyyn, en usko, että hän pystyisi pitämään Harrysta yhtä lailla”, James jatkoi. Sirius mietti hetken ennen kuin vastasi.

”En kai minä voi tietää hänen omituisen mielensä kiemuroita. Ehkä hän halusi Harryn lähelleen, että voi sabotoida pojan koko koulu-uran!” Sirius väitti uhmakkaasti, ”onko sillä jotakin väliä, miksi hän sen teki? Turhaan me tässä jaaritellaan, mennään puhumaan Dumbledorelle!”

Sirius ponkaisi ylös tuolista mahtipontisesti, mutta huomatessaan Jamesin yhä istuvan mietteliäänä paikoillaan, hän huokaisi ja istahti takaisin.

”No, mitä nyt?” Sirius kysyi kärsimättömänä.

”Emme me voi noin vaan syöksyä puhumaan hänelle. Emme ilman mitään todisteita. Kun sinä kerrot pätevän ja pitävän ja ennen kaikkea todistuskelpoisen syyn, minä tulen mukaasi juttelemaan Dumbledoren kanssa”, James vastasi järkevästi, ”luuletko sinä, että hän ottaisi meidät vastaan tai uskoisi meitä, jos meillä ei olisi mitään todisteita? Hän tietää, että olimme kouluaikoina vihamiehiä. Hän puolustaa aina Kalkarosta. Ei hän uskoisi meitä.”

Sirius tuijotti hetken Jamesia, mutta tajusi asian laidan sitten itsekin. Hän hymähti ja nousi taas tuolilta. ”Hyvä on sitten. Minä etsin sinulle ne todisteet, vaikka se vaatisi Ruikulin kalsarilaatikoiden penkomisen!” Ja niine hyvineen Sirius asteli ulos talosta ja kaikkoontui heti sopivan tilanteen tullen.

***

Samaan aikaan Tylypahkassa, Harry asteli Suureen saliin Dracon perässä. Siellä tuoksui herkullisesta, mikä ei tullut Harrylle mitenkään yllätyksenä. Mikäli ateriat vähänkään muistuttivat edellisen illan tarjontaa, samat ihanat tuoksut tervehtisivät häntä vielä monen monta kertaa.

Harry nautiskeli tuoksuista ja käveli siksi hyvin hitaasti Luihuisten pöytää kohti. Hän kiinnitti samalla huomionsa siihen, että pöydissä istui kovin vähän ihmisiä. Olivatko he Dracon kanssa ajoissa vai myöhässä? Harry toivoi ensimmäistä, sillä hän ei todellakaan halunnut myöhästyä ensimmäiseltä tunniltaan. Hän ei tosin tiennyt, mitä ainetta heillä ensimmäisenä olisi, mutta ensimmäinen tunti olisi silti aina ensimmäinen.

”Ronald Weasley, sinulla on ensimmäisenä muodonmuutosta minun kanssani”, kantautui McGarmivan ääni jostakin Harry korviin. Automaattisesti Harry käänsi päätään Rohkelikon pöytää kohti.

Ron näytti niin pahoinvoivalta, että sai Harryn hymyilemään. Harry toivoi, että olisi ehtinyt kuulemaan koko keskustelun, ja siitä hän saikin idean. Heti kun professori oli jatkanut matkaansa, Harry kääntyi ja lähti kävelemään kohti Rohkelikon pöytää.
”Moi, Ron”, Harry totesi päästyään perille. Ron kuitenkin vain tuijotti lukujärjestystä edessään ja esitti, ettei kuullut. Harry arveli Ronin mököttävän hänelle yhä.
”Me ei olla vielä saatu lukujärjestyksiä”, Harry yritti sitten kiinnittää Ronin huomion toisella tapaa, ”mutta sinun päiväsi ei näytä kyllä kovin mukavalta.”

Ron ei vastannut vieläkään mitään. Harry huokaisi syvään ja yritti vielä kerran.
”Muodonmuutosta, yrttitietoa ja taikajuomia. Minä kuolisin, jos joutuisin kestämään samanlaisen päivän.”

Ron kääntyi katsomaan Harrya.

”Kas vain, mutta sinunhan ei tarvitse kestää. Sinä valitsit Luihuisen. Luultavasti teillä on sitten paremmat lukujärjestyksetkin. Kenties pelkkää lentämistä koko päivän?” Ron sitten töksäytti ääni väristen.

”En minä sitä tarkoittanut”, Harry totesi vähän harmistuneena, ”eihän me olla vielä edes saatu noita..”

Ron tuhahti vastaukseksi, kokosi sitten tavaransa ja lampsi tiehensä. Harry katseli hetken haikeana hänen peräänsä ja lähti sitten mieli maassa raahautumaan kohti Luihuisten pöytää. Hän ei ymmärtänyt Ronia. Oli epäreilua kohdella häntä niin julmasti, koska hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Istuessaan Luihuisten pöytään hän kuitenkin unohti Ronin hetkeksi, sillä hän huomasi Kalkaroksen lähestyvän häntä. Harry nielaisi ja rohkaisi sitten mielensä.

”Huomenta, Potter”, Kalkaros tokaisi kylmästi Harryn korvan juurella. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi kaatanut kylmää limaista liuosta sisään Harryn korvasta.

”Hu-huomenta professori”, Harry vastasi takellellen.

”Tä-tässä olisi lukujärjestyksesi”, Kalkaros totesi piikitellen Harrya ja sysäsi lukujärjestyksen Harryn eteen.

Harry tuijotti lukujärjestystä miettien samalla, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen kyseisen kohtelun. Ei hän käsittääkseen ollut vielä koskaan ennen puhunut Kalkarokselle tai edes nähnyt häntä näin läheltä. Kaiken lisäksi hän oli ymmärtänyt muiden oppilaiden puheista Kalkaroksen suosivan aina omia oppilaitaan, mutta ei tämä hänestä ihan siltä vaikuttanut. Johtuiko tämä Siriuksesta?

”Kiitos, professori”, Harry vastasi Kalkarokselle ja oli varma, että tämän rupinen koukkunenä hipaisi hänen hiuksiaan ohimennen. Kylmät väreet kiirivät pitkin Harryn selkää viipyen koko sen ajan, jona Kalkaros antoi lukujärjestyksen myös Dracolle.

Harry pani merkille, että Dracoa Kalkaros tuntui kohtelevan paljon paremmin, mutta päätti kuitenkin unohtaa asian, sillä hän pääsi vihdoin tutkailemaan tulevaa viikkoa Dracon kanssa.

”Ei paha”, Draco totesi Harrylle.

”Eipä kai”, Harry tuumasi. Hän huomasi ilokseen, että heillä olisi ensimmäiset ja viimeiset kaksi tuntia samoja rohkelikkojen kanssa, mutta kuitenkin samalla harmikseen, että kaksi viimeistä olisivat taikajuomia. Se tietäisi mitä luultavimmin lisää Kalkaroksen ivaa, eikä mitkään Rohkelikot varmasti pystyisi häntä auttamaan.

Niinpä Harry ja Draco sitten vain söivät nopeasti ruokansa ja lähtivät seikkailemaan kohti linnan mutkaisia käytäviä.

Pian he jo huomasivatkin istuvansa muodonmuutoksen luokassa jakautuneena selkeästi rohkelikkoihin ja luihuisiin eri puolille luokkaa.

Harry istui Dracon vieressä, mutta huomasi ilokseen, että Ron istui hänen vierellään toisella puolella käytävää. Paikoilla ei kuitenkaan sinällään ollut merkitystä, sillä heti opettajan – Harryn kauhuksi McGarmivan – tullessa luokkaan heille kävi selväksi, että näillä tunneilla ei noin vain keskusteltaisi mukavia. Näillä tunneilla tehtäisiin töitä.

Niinpä Harry ja jopa Draco käyttivät ensimmäisen tunnin kuunnellen tarkkaavaisena McGarmivan selityksiä muodonmuutosten vaativuudesta. Senpä takia he olivatkin jo miltei unessa, kun luokka sitten viimein alkoi liikahdella levottomasti.

”Mitä, loppuiko tämä jo?”Draco kysyi hieroen unisia silmiään.

”Joo”, Harry vastasi, ”ei kun siis ei. Nyt me kai aletaan vihdoin tekemään jotakin.”

Toivo edes hieman mielenkiintoisemmasta tunnista sai Draconkin suoristautumaan tuolissaan. Harry ja Draco katselivat hetken ympärilleen, missä oikein mentiin ja ottivat sitten sauvansa esiin, kun huomasivat kaikkien muidenkin tehneen niin.

”Tänään me vasta harjoittelemme sauvan liikkeitä, joten älkää turhaan jännittäkö. Vasta ensi viikolla alamme oikeasti yrittää muodonmuutoksia”, McGarmiva selitti luokalleen tärkeänä.
”Ai vasta ensi viikolla?” Harry kuuli Ronin kysyvän vasemmalla puolellaan selkeästi järkyttyneenä. Ron ei oikein tuntunut luottavan itseensä. Harry virnisti ja huikkasi Ronille käytävän ylitse: ”Otetaanko kisa siitä, kummalla kestää kauemmin räjäyttää koko luokka?”

Ron katsahti Harrya kohti ja kohautti sitten olkiaan kuin osoittaakseen, että hän harkitsisi asiaa. Harry hymyili vastaukseksi ja keskittyi sen jälkeen täysillä heiluttelemaan sauvaansa juuri oikeassa kulmassa juuri oikeaan suuntaan.

Jos tunnin loputtua hänen olisi pitänyt tuntea itsensä valmiiksi ensi viikon muodonmuutoksiin, ei hän oikeastaan voinut muuta kuin todeta Ronin olleen totaalisen oikeassa siinä, että ensi viikko tulisi aivan liian nopeasti.

Seuraavilla tunneilla heillä olikin sitten taikakausien historiaa. Tunnit menivät onneksi todella nopeasti, mutteivät suinkaan siksi, että ne olisivat olleet mielenkiintoisia. Syynä oli lähinnä kuorsaava luokka, josta professori ei onneksi ollut tuntunut välittävän yhtään. Oikeastaan Harrysta tuntui, ettei opettaja edes ollut huomannut heidän nukkuvan.

Taikakausien historian tuntien jälkeen he kävivät nopeasti syömässä, yhä pienessä horrostilassa, mutta lähestyvä taikajuomien tunti tuntui kuitenkin lopulta saaneen kaikki taas hereille. He istuivat hermostuneina, jälleen Rohkelikot ja Luihuiset erillään, pulpeteissaan, kun Kalkaros syöksähti kaapu hulmuten luokkaansa. Harry olisi voinut vaikka vannoa, että hän toi mukanaan kourallisen miinusasteita.

”Oppilaat”, Kalkaros aloitti hyisen kierolla äänellään, ”tänään me valmistamme naurujuomaa. Kuka teistä-” mutta hänen lauseensa jäi kesken. Hän katsahti kohti Rohkelikkoja, joiden keskuudessa juoma aiheutti selvästi hilpeyttä.

”Minä haluaisin nähdä, kuinka moni teistä nauraa vielä sen jälkeen, kun on maistanut pari tilkkaa kyseistä juomaa”, Kalkaros totesi tuimasti, ja Rohkelikkojen nauru loppui lyhyeen.
”Siis, kuka osaa kertoa minulle, miksi tämä juoma on niin vaarallinen?” Kalkaros sai vihdoin kysyttyä.

Ensin kenenkään käsi ei noussut, mutta sitten sama kiharapäinen tyttö, joka oli jo ensimmäisenä päivänä vaikuttanut ärsyttävän kaikkitietävältä, viittasi. Kaikkien katseet kohdistuivat tyttöön, mutta Kalkaros oli kuin ei olisi huomannutkaan.

”Eikö kukaan?” hän kysyi silmät inhosta tuikkien.

”Potter, kerrohan sinä meille”, Kalkaros sitten kysyi häneltä aivan yllättäen.

”En minä tiedä”, Harry vastasi nopeasti ja kauhuissaan.

”Miten niin et tiedä?” Kalkaros kysyi uudelleen. Harry tunsi kaveriensa katseet itsessään ja pystyi miltei kuulemaan heidän ajatuksensa: miksi Kalkaros kiusasi oman tupansa oppilasta?

”En ole lukenut”, Harry totesi niin kuin asia olikin.

”Hyvä on”, Kalkaros tuumasi selkeästi ärsyyntyneenä siitä, ettei voinut vähentää pisteitä omalta tuvaltaan. Sen sijaan Kalkaros aikoi ilmeisesti kysyä asiaa Nevilleltä, mutta ennen sitä ärsyttävä tyttö ehti kuitenkin väliin.

”Siksi, että juoman juonut ei pysty tekemään mitään muuta kuin nauramaan, ellei joku ehdi valmistaa vastajuomaa ennen tämän kuolemaa.”

Koko luokka hiljeni tuijottamaan Kalkarosta tytön sijaan. Kalkaros kohotti kulmiaan: ”Kysyinkö minä sinulta mitään? Aivan, en kysynyt. Viisi pistettä Rohkelikolta.”

Tämä päätös sai Rohkelikot puhkeamaan mielenosoituksiin ja Luihuiset innostumaan. Harry ei osannut päättää, kumman puolelle asettuisi, mutta onneksi Kalkaros sai heidät nopeasti hiljaiseksi karjaisemalla kerran: ”Vaiti!”

Siitä pitäen kukaan ei sitten uskaltanutkaan enää sanoa mitään, ei edes kiharapäinen tyttö. He kaikki vain kaivoivat esiin välineensä ja alkoivat valmistaa naurujuomaa.

Kun huone sitten oli täynnä höyryä ja erinäisiä hajuja, Harry katsahti varovasti Dracon pataan. Liemi oli tahmean paksua ja ruskeaa, ja Draco pähkäili juuri, miten saisi sinne juuttuneen kauhansa parhaiten irti. Harry naurahti ja kääntyi sitten taas oman kattilansa puoleen.

Hänen liuoksensa oli vaalean vihreää ja litkumaista, eli ei hänen mielestään lainkaan hassumpaa. Itsevarmana onnistumisestaan hän päätti suunnata ohjekirjan viimeiseen vaiheeseen: poista tuli padan alta ja lisää kolme hämähäkin jalkaa. Helppoa.

Harry sammutti tulen ja heitti jalat joukkoon. Draco oli jo luovuttanut oman seoksensa suhteen ja oli siksi nyt kiinnittänyt huomionsa Harryn juomaan. Siksi Harry katsahti omahyväisesti Dracoa kohti ja virnisti, mutta sai vastaansa vain naurussa kieriskelevän kaverin. Harry oli ymmällään, mutta sai asiaan selvennyksen katsahtaessaan omaan pataansa.

”Mitä? Ei!” Harry marisi huomattuaan oman patansa sisällön vastaavan täysin Dracon tahmeaa mössöä. Pian ei Harrykaan kuitenkaan pystynyt olemaan nauramatta ja yhtyi nauruun Dracon kanssa.

”Jaahas, mikä poikia naurattaa?” Kalkaros kysyi heidän takanaan yllättäen. Molemmat ryhdistäytyivät saman tien ja hiljenivät.

”Ilmeisesti ei ainakaan onnistunut naurujuoma.” Kalkaros tuumasi ja heilautti sitten sauvaansa niin, että molempien padat tyhjenivät.

”Kiittäkää onneanne, ettei tämä ollut arvosteltava työ”, Kalkaros vielä mainitsi lähtiessään. Draco virnisti Harrylle ja osoitti sitten Nevillen pöytää kohti, johon Kalkaros oli nyt suunnannut.

”Longbottom, mitä tämä on?” Kalkaros kysyi kovaan ääneen ja nosti kauhallisen samaa sotkua, jonka oli juuri Harryn ja Dracon padoista hävittänyt.

”Na-Naurujuomaa, p-professori”, Neville änkytti peloissaan.

”Kas vain, kokeillaanko, kuinka se toimii?” Kalkaros kysyi häijysti hymyillen saaden vastauksena vain vingahduksen.

”Sitähän minäkin. Se, joka tätä juo, ei todellakaan kuole nauruun. Se kuolee myrkytykseen”, Kalkaros aloitti kovalla äänellä, ”enkö minä muistuttanut teitä ainakin kolmesti, että vain matalalla lämmöllä ja koko ajan sekoittaen!”

Oppilaat katselivat toisiaan selkeästi hämmästyneinä. Ei kaikkia ohjeita voinut vielä millään muistaa, jos ei niitä ollut kirjoitettu lainkaan ylös.

”Ensi kerralla odotan teiltä parempaa tulosta. Lisäksi otan viisi pistettä pois Rohkelikolta, josko te muistaisitte asian siten hieman paremmin. Poistukaa.”

Harry tuijotti Kalkarosta ihmeissään. Ei Nevillen juoma ollut yhtään sen huonompaa kuin heidänkään. Olisiko Kalkaros ottanut häneltäkin pisteitä, jos hän olisi ollut jossain muussa tuvassa kuin Luihuisessa? Ainakin hän tuntui kovin Harrya vihaavan.

Uppoutuneena ajatuksiinsa Harry keräsi tavaransa ja kiiruhti ulos luokasta muiden oppilaiden tavoin. Draco oli jo kadonnut omiin puuhiinsa, joten Harry joutui kävelemään yksin, tosin ei kauaa.

Kun Harry pääsi eteisaulaan, Ron liittyi hänen seuraansa. Harry ei kuitenkaan sanonut mitään, joten he vain kävelivät hiljaa vieretysten. Harry halusi Ronin aloittavan keskustelun ja mahdollisesti pyytävän jopa anteeksi käytöstään.

Hiljaisuutta kesti pitkän tovin, mutta viimein Ron päätti avata suunsa.
”Ihmettelen vain, miksi Kalkaros kiusaa sinuakin”, Ron tuumasi ja jätti sitten puheenvuoron Harrylle.

”En tiedä, en kyllä mielestäni ole tehnyt mitään väärää”, Harry vastasi olkiaan kohauttaen, ”mutta toisaalta on eräs asia, joka voisi tähän liittyä.”

Ron katsoi Harrya kiinnostuneena.

”Ai, mikä?”

”Oletko varma, että kykenet olemaan Luihuisen kanssa samassa tilassa niin kauan, että saan kerrottua?”

”No heh heh, onpa hauskaa”, Ron nurisi takaisin, ja Harry töytäisi Ronia kevyesti käteen.
”Hauskaa, ettet enää mökötä”, Harry tuumasi vielä, mutta sai Ronilta vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa ja mulkaisun. Ilmeisesti hän ei vieläkään ollut täysin leppynyt.

Harry kuitenkin päätti, että tämä oli jo sen verran hyvää edistystä, että hän voisi kertoa epäilyistään.

”No, jos minä nyt sitten kerron. Nimittäin ensimmäisenä iltana täällä, kävimme Siriuksen kanssa vähän kiertelemässä paikkoja”, Harry aloitti.

”Ettekä käyneet! Miksi et pyytänyt minua mukaan?” Ron sanoi selvästi loukkaantuneena.

”Ei ollut kuule mikään suunniteltu juttu.”

”Jatka sitten”, Ron mutisi, ja Harry totteli.

”Periaatteessa kiertely ei liittynyt tähän vielä mitenkään, mutta illalla, kun kävin viemässä kirjettä pöllölään, kuulin kinastelevia ääniä. Nyt minua kyllä harmittaa, etten kuullut keskustelua alusta pitäen.”

”Mitä keskustelua?”

”Näin Kalkaroksen ja Siriuksen vastakkain käytävällä. Sirius ilmeisesti syytti häntä jostakin, kaiketi siitä, että jouduin Luihuiseen. Keskustelu oli aika kiivas, he selvästi tunsivat toisensa entuudestaan.”

”Mistä tiedät?”

”En minä tiedäkään. Sirius vain vaikutti niin vihaiselta, etten ole ikinä ennen nähnyt häntä sellaisena. Miten hän voisi suuttua kenellekään tuntemattomalle niin paljon? Kaiken lisäksi Sirius vielä painotti lopuksi, että hän aikoo etsiä asialle jotakin todisteita.”

Ron tuijotti Harrya mietteliäänä.

”Kuulostaa hieman omituiselta.. Miksi Kalkaros haluaisi sinut tupaansa?”

”Kiitos vain, Ron, tuo piristikin hurjasti.”

”Ei, kun oikeasti. Sinähän sen parhaiten tiedät, miten hän sinua kohtelee.”

”Niin tosiaan tiedän. En kuitenkaan jaksaisi vatvoa tätä tämän enempää. Ehkä asiat lähtevät sujumaan, tänään oli kuitenkin vasta ensimmäinen päivä.”

”Niin kai. Haluatko muuten kuulla, miten meidän yrttitiedon tunnilla kävi?” Ron totesi sen näköisenä, että oli koko ajan odottanut päästä kertomaan asian. Niinpä he molemmat päättivät jättää Kalkarokseen liittyvät asiat taka-alalle ja keskittyä välillä hauskanpitoon.

Loput päivästä menikin sitten jo läksyjen parissa (tiiviissä yhteistyössä Ronin kanssa, joskin he eivät siltikään osanneet mitään), syödessä (jälleen niin paljon, että Harry joutuisi pian tilaamaan äidiltään uusia vaatteita) ja oleskeluhuoneessa istuessa (suurimmaksi osaksi Dracon seurana). Illan tullen Harry kuitenkin muisti vielä luvanneensa kirjoittaa vanhemmilleen, joten hän suuntasi taas kerran pöllötorniin paperi ja kynä kädessään.

Tornissa ei ollut ketään, joten Harry valitsi rauhallisimman nurkan, jonka sieltä löysi ja alkoi sitten kirjoittaa.

Hei äiti ja isä,

täällä haisee. En tiedä, mistä sain idean kirjoittaa tämän vasta pöllötornissa, mutta muistuttakaa minua, etten tee sitä enää ikinä toiste. No, kuitenkin..

Tänään on ollut omituinen päivä. Sain todeta olevani surkea lähes jokaisessa aineessa, etenkin taikajuomissa. Se tosin johtui luultavasti siitä, että Kalkaros on niin ärsyttävä. En ymmärrä, mitä minä olen hänelle tehnyt? En edes muista häntä mistään, mutta hän tuntuu jo nyt vihaavan minua lähes yhtä paljon kuin muidenkin tupien oppilaita, vaikka yleensä hän nostaa kaikki Luihuiset kultapallille.

Muuten täällä on ollut ihan siedettävää. Ron kiukutteli minulle, koska en mennyt Rohkelikkoon, mutta nyt hän on jo vähän paremmalla tuulella. Olen kyllä myös saanut yhden uuden kaverin, Draco Malfoyn. Hän on ihan mukava, joskin välillä turhan ilkeän oloinen. Mahdattekohan te tuntea häntä? Ron sanoo hänen olevan läpimätä.

Älkää kuitenkaan olko minusta huolissanne, pärjään kyllä. Kertokaa myös Siriukselle tervieisiä ja sanokaa hänelle, että tulee taas käymään. En nyt kerkeä itse kirjoittamaan hänelle, sillä olen varmaan jo nyt myöhässä oleskeluhuoneesta. Toivottavasti en törmää Voroon!

Kirjoitelkaa minulle pian, jooko?

Harry

Harry luki kirjeensä läpi muutamaan kertaan ja laittoi sen sitten matkaan. Hän katseli hetken pöllön menoa, mutta lähti sitten juoksemaan takaisin oleskeluhuoneeseen. Hän ei todellakaan halunnut joutua Voron kanssa kasvokkain.

Hän oli juuri päässyt tornin portaat alas ja kääntynyt käytävältä toiselle, kun hän sitten törmäsi johonkin hyvin pehmeään ja sitäkin suurempaan.

Törmäyksen voimasta hän lensi selälleen lattialle ja kiljahti pelästyksestä. Nopeasti hän hamusi sauvansa taskustaan, vaikkei sillä mitään osannutkaan vielä tehdä, ja nousi ylös maasta sauva ojossa.

”Kuka sinä olet? Tule esiin pelkuri!” hän huusi ääni pelosta väristen pimeyteen. Vastaukseksi hän sai vain ihmeellisiä rapisevia ääniä, jotka selkeästi tulivat koko ajan lähemmäs.

”No niin”, Harry tuumasi, ja osoitti vielä hetken uhmakkaasti pimeyteen, mutta joutui sitten luopumaan uhkarohkeasta ideastaan. Äänten tullessa yhä vain lähemmäs, Harry otti vihdoin jalat alleen ja pinkaisi juoksuun täysin päinvastaiseen suuntaan. Hänellä ei oikeastaan ollut harmainta hajua, mihin oli menossa, mutta tällä hetkellä tärkeintä olikin vain päästä mihin tahansa muualle kuin omituisen olion kynsiin.

 

Luku päivitetty 22.7.2013

Jälleen: kirjoitusvirheet ja tönkköys.