tiistai 28. helmikuuta 2012

LUKU 10

King’s Cross

Syyskuun ensimmäisenä päivänä Harry heräsi varhain. Hän hieroi silmiään ja laittoi sitten valon päälle nähdäkseen kellon.

”Puoli viisi? Voi ei”, hän parkaisi harmissaan. Tietysti hänen täytyi herätä aivan liian aikaisin juuri sinä tärkeänä aamuna. Eikä tietenkään kukaan muu olisi vielä hereillä, eikä hän tietenkään saisi uudelleen unta.

Harry mietti kuumeisesti, mitä hänen kannattaisi tehdä. Hänen vatsansa muljahteli koko ajan ilkeästi, koska häntä jännitti niin paljon. Hänen ei siis ainakaan kannattaisi vielä mennä aamiaiselle, koska hänelle ei kuitenkaan maistuisi ruoka. Jännitys piti hänet myös niin virkeänä, ettei hän edes ajatellut nukkumista. Ehkä hän voisi vielä kerran tarkistaa, että kaikki varusteet oli varmasti pakattuna?

Sen hän päätti tehdä. Hän heitti peiton syrjään ja hypähti lattialle. Hänen arkkunsa lepäsi siististi seinän vierustalla kuin odottaen, että joku käskisi sen liikkeelle.

”Katsotaanpa”, Harry mutisi itsekseen avattuaan arkun, ”koulupuvut, kirjat, taikasauva, pata..”

Kaikki tuntui olevan tallella. Arkun tarkistukseen ei ollut mennyt kuin muutama vaivainen minuutti, joten pian Harry istui taas toimettomana sängyllään. Se tuntui hänestä hirveältä, hänen olisi pakko keksiä jotakin tekemistä ennen kuin häntä alkaisi oksettaa. Jännitys tuntui vain kasvavan, ja Harry liikahteli levottomana paikallaan. Sitten yhtäkkiä, kuin tilauksesta, hän sai jotakin, joka vei hänen ajatuksensa muualle. Ikkunaan koputettiin.

Harry käännähti pikaisesti ympäri ja tuijotti sitten suoraan päin valkoista Tunturipöllöä.
”Mitä ihmettä?” Harry henkäisi ääneen. Eihän kukaan selväjärkinen lähettäisi postia sellaiseen aikaan. Oudosta ajasta huolimatta pöllö vaikutti kuitenkin sen verran kärsimättömältä, että Harry kiirehti avaamaan sille ikkunan. Se lehahtikin sitten saman tien Harryn sängynreunalle ja ojensi koipeaan.
”Kukas sinä olet?” Harry kysyi pöllöltä kummissaan ja tarttui sen ojennettuun jalkaan. Pöllö näykkäisi häntä kevyesti käteen.
”Hedwig”, Harry totesi ääneen, kun hän luki nimen paperista, joka oli ollut pöllön koivessa, ”myöhäinen ekstrasyntymäpäivälahja ei keneltäkään.”

Harry nosti katseensa kirjeestä ja tuijotti taas pöllöä. ”Mitä tämä nyt on olevinaan? Kuka sinut lähetti?” Harry kysyi pöllöltä ihan kuin se olisi kyennyt muka vastaamaan. Pöllö heilautti päätään ja lehahti sitten Harryn yöpöydälle. Se tökkäsi hellästi siinä lojuvaa valokuvaa, jossa Sirius hymyili leveästi Harry sylissään.
”Siriusko?” Harry hengähti, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin, ”ei, en minä usko, että sinä olet noin viisas. Tökkäsit kuvaa sattumalta ja sitä paitsi, Sirius osti minulle jo lahjan. Kuka ihme sinut lähetti?”

Pöllö lehahti takaisin sängylle ja tökkäsi nokallaan uudelleen Harrya käteen, tällä kertaa hieman lujempaa.
”Ai!” Harry murahti ja hieroi kättään, ”ei saa nokkia.”
”Harry, mitä ihmettä sinä touhuat?” kuului yhtäkkiä ovensuusta. Harry pelästyi ja tiputti kirjeen kädestään.
”En mitään”, hän vastasi vikkelästi, mutta James ei uskonut häntä.
”Mikä tuo pöllö on? Kuka sen tähän aikaan lähetti?” James kysyi uneliaana ja astui sisään huoneeseen. Hän nosti kirjeen lattialta ja luki sen: ”Mitä kummaa?”
”Niin, sitä minäkin. Pöllö väittää, että Sirius lähetti sen.”
”Siriusko? Ja miten niin ’pöllö väittää’? Harry, eivät pöllötkään nyt niin viisaita ole, olet nähnyt unta.”
”Enkä ole se – No, niin! Siinä näit!” Harry huudahti isälleen, kun pöllö oli syöksynyt nokkimaan häntäkin, ”se nokkii heti, kun sitä loukkaa.”
James pudisti päätään ihmeissään. ”Tuskinpa. Mutta lähetä se Siriukselle ja kysy, onko se todella lahja häneltä. Muuten et saa pitää sitä.”
”Mutta –”
”Et saa pitää sitä, aivan. Eikö sinusta ole outoa, että pöllö tulee vierailulle tällaiseen aikaan? Jos se on Siriukselta.. No, se olisi jo melkein liian tavallista häneltä, mutta jos se on joltakin toiselta, on syytä huolestua. Ja sitä paitsi, suosittelen nukkumista, tajuatko, mitä kello on? Sinun pitää olla tänään virkeänä”, James totesi haukotellen ja sulki sitten oven mennessään takaisin nukkumaan. Harry käänsi katseensa takaisin pöllöön.
”Höh”, hän tuhahti sille ja alkoi sitten kirjoittaa Siriukselle.


Seuraavaksi, kun Harry heräsi uudelleen, kello näytti jo seitsemää. Hän ponkaisi nopeasti ylös vuoteeltaan ja oli jo lähdössä vanhempiensa huoneeseen, kunnes pöllö kiinnitti hänen katseensa. Se istui sängyn päädyssä kirje jalassaan.
”Oho, olitpa sinä nopea!” Harry henkäisi ja möyri pöllön luo nappaamaan kirjeen.

Huomenta vaan rupikonna,

sinulla on hieman omituinen aika kirjoittaa.

Mutta kukas muukaan sinulle pöllöä ostaisi, hölmö? Pidätkö siitä? Minusta se oli mahtava! Oikeastaan ajattelin kidnapata sen, jos se vielä lentää luokseni, joten kannattaa varmaan käyttää Jamesin pöllöä vastaamiseen. Ja siitä peikosta puheen ollen, kerro minulta terveisiä: On siinäkin oikein aurori. Ihan kuin kukaan ei pystyisi vastaamaan puolestani..

- Sirius

Harry naureskeli itsekseen. Kuka tahansa pystyisi varmasti vastaamaan hänelle, mutta kukaan muu ei voisi kuulostaa niin paljon Siriukselta. Harry istui vielä hetken lumoutuneena pöllöstä, kunnes hän muisti, mikä päivä oli kyseessä. Hän hypähti alas sängyltä ja juoksi suoraan vanhempiensa huoneeseen. Hän otti vähän lisää vauhtia, loikkasi heidän viereensä ja kuulutti innoissaan: ”Herätkää jo! Meillä on kiire, en saa myöhästyä!”

”Mitä kello on?” James singahti ylös sängystä niin nopein elkein, että hän oli taatusti ollut jo valmiiksi hereillä.
”Seitsemän”, Harry tokaisi, ”tulkaa jo!”
”Harry”, James ulvaisi hiljaa ja lysähti takaisin sängylle, ”ei meillä ole vielä mikään kiire.”
”Onpas”, Harry jatkoi inttämistään ja alkoi sitten kiskoa Lilyä ylös sängystä, ”nouse jo.”

Kun Harry sitten viimein oli saanut molemmat vanhempansa ylös sängystä, he istuivat kaikki kolme unisina pöydän äärellä. Harry selitti taukoamatta kaikesta, mitä hän aikoisi Tylypahkassa tehdä, mutta Lily ja James kuuntelivat vain puolella korvalla. He olivat saaneet kuunnella samaa selostusta jo siitä pitäen, kun Harry oli saanut kirjeen, eivätkä he enää jaksaneet olla yhtä innoissaan kuin Harry.

”Vai mitä, äiti?” Harry kysyi sitten lopuksi ja yritti saada katsekontaktin äitiinsä, joka tuijotti unisena ulos ikkunasta.
”Niin, mitä sanoitkaan?” Lily kysyi ja ravisteli päätään, ”anteeksi, en kuunnellut.”
”Minä sanoin, että minusta tulee Rohkelikko.”
”Harry.. Olet sanonut tuon jo tuhat kertaa. Jos et aio syödä, voisit mennä pukemaan.”

Harry pettyi hieman, ettei häntä oltu kuunneltu, mutta unohti asian kuitenkin pian. Niinpä hän nousi pöydästä ja lähti juosten yläkertaan jatkaen yhä selitystään. Lily ja James katsahtivat toisiinsa ja alkoivat sitten nauraa.
”Voisi ensimmäinen päivä olla kai hirveämpikin?” James naurahti ja käänsi sitten sivua sanomalehdessään.


Muutaman tunnin kuluttua he kaikki seisoivat King’s Crossin juna-asemalla. James oli juuri tullut takaisin tiskiltä, josta hän oli ostanut lipun junaan, ja Lily yritti pitää Hedwig -pöllöä hiljaisena.
”Eikö Sirius voinut lahjoittaa pöllöä hieman aikaisemmin?” Lily valitti ääneen.
”Ei se tuohon äänekkyyteen mitään olisi vaikuttanut”, James totesi vaimolleen ja katsahti sitten Harryyn, joka liikkui levottomana ympäriinsä.
”Mitä me vielä odotetaan?” Harry marisi kärsimättömänä, kun huomasi isänsä tuijotuksen. Hänestä koko aamu oli ollut pelkkää odottelua.
”Siriusta”, James totesi ja vilkuili vähän hämillään ympärilleen, ”en ymmärrä, mikä hänellä kestää.”
”James, kello on vasta puoli yksitoista. Ei Sirius ole edes myöhässä”, Lily rauhoitteli ja osoitti sitten aseman toiseen päähän, ”ja tuolta hän sitä paitsi jo tulee.”

Harry käänsi katseensa Lilyn sormen suuntaan ja lähti sitten innoissaan juoksemaan Siriusta vastaan.
”Sirius, sinäkin tulit!” Harry huusi miehelle jo hyvän matkan päästä ja kiristi tahtiaan.
”Totta kai. Enhän minä voi päästää pientä kummipoikaani yksin Tylypahkaan kertomatta parhaita salareittejä!” Sirius huudahti Harrylle ja nappasi tämän sitten halaukseen.
”Vai Tylypahkaan”, Sirius pudisteli päätään epäuskoisena, ”vastahan sinä olit ihan pieni parkuva vauva.”

Harry hymyili ja Sirius päästi hänet takaisin maahan. Sen jälkeen he kävelivät vierekkäin takaisin Lilyn ja Jamesin luokse, jotka seisoivat laiturille vievän portin edessä. Sirius avasi suunsa ensimmäisenä.
”No, mennäänkös sitten? Onpa hienoa nähdä juna pitkästä aikaa. Hyppäätkö kyytiin, James, jos minäkin hyppään?” Sirius ehdotti leveästi hymyillen.
”En, valitettavasti. Sitä paitsi, me odotamme vielä yhtä – ah, tuolta hän tuleekin”, James totesi virnistäen ja osoitti heitä kohti juoksevaa Remusta.
”Remus? Miksi Remus tulee saattamaan Harrya?” Sirius kysyi ihmeissään.
”Onhan hänkin meidän ystävämme, ihan niin kuin sinäkin”, Lily totesi Siriukselle lämpimästi hymyillen.
”Niin, mutta minä olen Harryn kummisetä, minä tulin mukaan siksi”, Sirius totesi vähän nyrpeänä. James alkoi nauraa.
”Voi Sirius, ei tarvitse olla mustasukkainen. Remus tulee mukaan ihan toisesta syystä. Ja hän hyppää taatusti kanssasi junaan”, James totesi ja tervehti sitten Remusta, joka liittyi joukkoon. Sirius kohotti kulmiaan kysyvästi.
”James kertoi, että sinä suostut hyppäämään kanssani junaan”, Sirius totesi ja läimäytti Remusta olalle.
”Vai niin James kertoi. Kyllä minä sen teenkin, mutta jos sinä tulet mukaan, vähennän ainakin sata pistettä Rohkelikolta.”

Lily, Harry ja Sirius katsoivat kaikki Remusta suu auki.
”Sinä – Mitä?” Sirius kysyi ensimmäisenä sen, mitä kaikki miettivät. Remus ja James nauroivat.
”Niin, Remus opettaa Pimeyden voimilta suojautumista tänä vuonna”, James totesi naurunsa lomasta ja sai muut vielä enemmän hämilleen, ”taisin unohtaa kertoa.”
”Etkä opeta?” Harry kysyi tällä kertaa ensimmäisenä, ”vau!”
”No ei se nyt niin hienoa ole”, Sirius totesi yhä enemmän pettyneenä. Häntä harmitti, että Remus saisi viettää koko vuoden Harryn kanssa.
”Älä nyt, Sirius. Minusta se on hienoa! Mutta miksi haluat opettaa sen sijaan, että olisit menestyvä aurori?” Lily kysyi Remukselta naurahtaen.
”Minä pidän vaihtelusta. Ja koska Dumbledore pyysi minua opettamaan, en voinut kieltäytyäkään. Syytä hän ei tosin kertonut”, Remus vastasi hymyillen, mutta Lily epäili, ettei hän puhunut täyttä totta. Lily ei kuitenkaan jatkanut asiasta kyselemistä, ehkä hän saisi kuulla kaiken Jamesilta, kun ylimääräiset korvat olisivat poissa.

Vähään aikaan kukaan ei sanonut mitään, mutta sitten Remus päätti rikkoa hiljaisuuden.
”Mennäänpä sitten, ettei myöhästytä”, Remus totesi ja käveli portin läpi ensimmäisenä.
”Mennäänpä sitten, ettei myöhästytä”, Sirius totesi matkien Remusta lässyttävällä äänellä ja nappasi sitten Harrya kädestä. Harrya nauratti, mutta samalla häntä myös pelotti. Mitä, jos portista ei pääsisikään läpi?

”Oletko valmis?” Sirius kysyi Harrylta, muttei odottanut vastausta. Hän lähti juoksuun käsi Harryn kädessä ja pian he molemmat olivat jo höyryn peittäminä laiturilla.
”Ooh”, Harry henkäisi ihastuksissaan. Tylypahkan helakanpunainen juna puuskutti ylväänä heidän edessään ja joka puolella juoksenteli satoja oppilaita vanhempineen. Hulina ja meteli oli valtava, mutta Harry ei antanut sen häiritä itseään.
”Ooh”, hän vain toisti.
”Aika upea näky, vai mitä?” Sirius kysyi Harryltä virnistäen, ”Remus näköjään livahti jo paikalta. Meni varmaan vähentämään pisteitä.”

Harry alkoi taas nauraa ja kääntyi sitten katsomaan, kun hänen vanhempansa ilmestyivät laiturille.
”Isä, katso!” Harry huudahti ja syöksyi tarraamaan isäänsä kädestä, ”katso! Se on upea!”
”No niin on. Onpa mahtavaa olla täällä taas”, James totesi hymyillen, ”mennäänpä sitten eteenpäin.”

He kaikki lähtivät kävelemään junan viertä etsien tyhjää vaunuosastoa. Harry ei puhunut koko aikana mitään. Häntä jännitti hirveästi, mutta samalla hän oli todella innoissaan. Vihdoin tämäkin päivä oli koittanut.
”Tuo näyttää tyhjältä”, James totesi Harrylle ja osoitti heistä seuraavaa vaunua. Harry nielaisi. Sinnekö hänen pitäisi mennä ihan yksin? Missäköhän Ron oli?
”Selvä”, Harry vastasi vähän pelokkaana ja kääntyi sitten vanhempiaan kohti.
”Kirjoitatteko te?” Harry kysyi ääni väristen. Nyt kun lähtö oli näin lähellä, hänen innostuksensa tuntui vaihtuvan suruun.
”Totta kai, kulta”, Lily vastasi ja halasi Harrya pitkään, ”vaikka joka päivä.”

Harry nyyhkäisi kerran: ”Entä jos en pääsekään Rohkelikkoon?”
”Tietysti pääset, muuten ei ole takaisin tulemista”, Sirius totesi olkiaan kohauttaen, mutta nähdessään Harryn järkyttyneen katseen, hänkin nappasi Harryn syleilyynsä, ”no, hölmö. Ei sillä ole mitään väliä.”

Harrylla olisi ollut vielä monia kysymyksiä, mutta aika alkoi loppua. Junan torvi soi muutaman kerran varoittavasti.
”Parasta kantaa arkku sisälle”, James totesi ja raahasi sen sitten Siriuksen kanssa tyhjään vaunukoppiin. Sen jälkeen he tulivat vielä ulos Harryn luokse.
”No niin, oletko valmis?” James kysyi Harrylta hymyillen ja halasi viimein itsekin poikaansa, ”kyllä sinä pärjäät.”

Harry oli vastaamassa hänelle, mutta juuri silloin jokin muu sai hänen huomionsa. Hän käänsi katseensa viereisen vaunuosaston ovelle ja tuijotti sitten suoraan Neville Longbottomia ja tämän seurassa olevaa vanhaa naista.
”Äiti”, Harry kuiskasi, ”tuolla on Neville.”
Automaattisesti Lily katsahti Harryn sormen suuntaan ja vilkaisi sitten Jamesia. Heidän molempien mielessä kävi taatusti sama asia: Mitä, jos Nevillen tilalla olisikin ollut Harry? Yhtä onnettoman ja surkean näköisenä, yhtä yksinäisenä.

”Harry, älä osoittele”, Lily totesi pojalleen, ”ja katsokin, että kohtelet poikaa samoin kuin muitakin. Hän ei ole mikään näyttelyesine.”
”Mutta –”.
”Katsokin”, Lily toisti varoittavasti. Samalla junan torvi soi uudelleen.
”No niin, Harry. Alkaa olla kiire, kapuapa vaunuun siitä”, James totesi ja taputti Harrya kevyesti selkään. Harry katsahti vielä vanhempiinsa vähän pelokkaana ja itkuisena, mutta lähti sitten yksin sisälle vaunuun. Hän katseli tyhjää vaunukoppia hetken uteliaana, mutta istahti sitten nopeasti avoimen ikkunan viereen, jotta pystyi puhumaan viimeisen kerran vanhemmilleen ja Siriukselle.

”Muista tehdä paljon kepposia”, Sirius totesi virnistäen.
”Ei, vaan noudata sääntöjä”, Lily vastasi vähän uhmakkaasti.
”Muista, että sinulla on viitta”, James totesi ja vinkkasi silmää. Lily katsahti häneen vihaisesti.
”Varo tällipajua”, Sirius sanoi vielä, vaikka juna oli jo lähtenyt liikkeelle.
”Mitä pajua?” Harry huusi vähän pelokkaana, mutta ei kuullut enää vastausta. Hän kurkotti vielä ulos ikkunasta, jotta pystyi näkemään elämänsä tärkeimmät ihmiset viimeisen kerran pitkään aikaan. Kun hän ei sitten enää pystynyt heitä erottamaan, hän sulki ikkunan ja heittäytyi penkin selkänojaa vasten. Siinä hän nyt oli, menossa Tylypahkaan. Sitä oli vaikea uskoa.

Hetken aikaa Harry joutui olemaan kopissaan yksin. Se oli hirveää. Hän olisi todella tarvinnut jonkun, jonka kanssa hän pystyisi puhumaan. Onneksi vaunun ovi aukesi kuitenkin pian ja sen sisälle tunki vaaleatukkainen poika. Harrysta hän näytti todella tutulta, muttei hän keksinyt, miksi.

”Hei”, Harry totesi pojalle, koska tämä ei selvästikään itse aikonut sanoa mitään. Poika ilmeisesti oletti, että voisi istua Harryn koppiin noin vain.

Aluksi poika ei vaivautunut vastaamaan. Hän vain yritti asettaa arkkuaan penkin alle, muttei jaksanut tehdä sitä yksin. Miksei hän pyytänyt apua?
”Tarvitsetko apua?” Harry päätti lopulta kysyä pojalta.
”En”, poika totesi ja jatkoi arkun kanssa ponnistelua.
”Oletko varma?” Harry kysyi muutaman minuutin kuluttua uudelleen, kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan. Tällä kertaa poika ei vastannut mitään, joten Harry oletti, että apu kelpaisi.

Hän nousi paikaltaan ja meni pojan viereen. Sen jälkeen he työnsivät arkun yhdessä penkin alle, joskin homma oli sittenkin vaikea ja raskas.
”Huh, en tajua, miten sait sen yksin tänne asti”, Harry tuhahti ja pyyhki muutaman hikipisaran otsaltaan. Sen jälkeen hän palasi omalle paikalleen.
”Helposti”, poika totesi ja katsahti sitten ensimmäistä kertaa Harryyn.
”Sinä”, hän totesi sen jälkeen tylysti. Silloin Harrykin muisti, missä oli pojan nähnyt ensimmäisen kerran. Hän oli törmännyt tähän Viistokujalla.
”Et sinä tosin olekaan ehkä yhtä typerä kuin aluksi luulin”, poika kuitenkin jatkoi Harrylle vähän ystävällisemmin ja ojensi kätensä, ”Draco Malfoy.”
”Harry Potter”, Harry vastasi hymyillen pienesti. Hän ei oikein osannut päättää, pitikö hän pojasta vai ei.
”Potter? En muista kuulleeni sinusta. Oletko kuraverinen?” Malfoy kysyi vähän pisteliääseen sävyyn.
”En. Olen puoliverinen”, Harry vastasi vähän hämillään.
”No jaa, kai sekin on parempi. Jästisyntyiset ovat pohjasakkaa. Minusta heidän ei pitäisi edes päästä kouluun”, Draco totesi välinpitämättömästi ja kaivoi sitten laukustaan herkullisen näköisiä muffinsseja, ”haluatko sinäkin?”

Harry tuijotti poikaa epäileväisenä. Poika tuntui olevan kummallisen itsevarma, ja hän selvästikin piti itseään muita parempana. Kannattikohan hänen kanssaan edes tutustua?
Voi kunpa Harry olisi muistanut Malfoyn nimen jostakin.
”Kiitos”, Harry kuitenkin totesi ja otti muffinssin vastaan. Hän ei halunnut tuomita ihmisiä heti ensimmäisellä kerralla.

Kului tovi, kun he molemmat vain mussuttivat leivostaan. Harrysta oli kummalista, ettei Ron ollut vieläkään etsinyt häntä. He olivat sopineet istuvansa kahdestaan koko matkan koululle asti.
”Mihin tupaan sinä menet?” Draco kysyi Harrylta saatuaan viimeisetkin murut nieltyä.
Harry havahtui ajatuksistaan.
”Eikö hattu päätä siitä?”
”Minä ainakin menen Luihuiseen, päättäkööt hattu, mitä huvittaa.”
”Ai. No, minä menen sitten Rohkelikkoon.”
”Rohkelikkoon? Kannattaisi miettiä vielä. Luihuisesta tulee kaikki parhaimmat velhot.”
”Isä sanoi, että sieltä tulee vain pimeydenvelhoja”, Harry vastasi vähän pettyneenä. Ei ollut toisaalta mikään yllätys, että poika pyrki Luihuisiin, hän käyttäytyi jo nyt ihan tuvan mukaisesti. Salaa Harry oli kuitenkin toivonut, että poikakin tulisi Rohkelikkoon.
”Onko sillä sitten jotakin väliä?” Draco heitti takaisin jälleen välinpitämättömällä äänellä.
”On sillä minusta. Sinun kannattaisi vielä harkita.”
”Äh, koko minun sukuni on ollut Luihuisessa. Sinne menen itsekin.”
”Minun on ollut Rohkelikossa.”
”No, omapa on valintasi. On varmaan parempi, ettemme tutustu tämän paremmin. Isä ei hyväksy kaveeraamista vastapuolen kanssa.”

Harry yllättyi pojan nopeasta mielenmuutoksesta. Miten niin vastapuolen kanssa? Kysehän oli vain koulun tuvista.
”Sovitaan sitten niin”, Harry töksäytti ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta. Matkasta tulisi taatusti pitkä, jos he eivät puhuisi enää mitään. Ehkä Harryn todella kannattaisi lähteä etsimään Ronia. Sen hän itse asiassa aikoikin tehdä, joten hän nousi paikaltaan lähteäkseen. Silloin Malfoy kuitenkin keskeytti hänen matkansa puhumalla hänelle.

”Pelataanko velhosakkia?”
Harryn silmät olivat pudota päästä.
”Mitä?”
”Niin. Ei meitä ole vielä lajiteltu, ei minun tarvitse kertoa isälle, että aiot mennä Rohkelikkoon”, Malfoy kohautti olkiaan. Harry tuijotti poikaa mietteliäästi. Hän voisi etsiä Ronin ja viettää hauskan loppumatkan tämän kanssa. Toisaalta hän voisi suostua pelaamaan ja ehkä siten muuttaa Malfoyn käsitystä hänestä itsestään. Oli kai parempi hankkia uusia tuttavuuksia kuin parantaa vanhoja, ainakin näin alkuvaiheessa?
”Pelataan vain.”


Muutama tunti vierähti nopeasti, kun Draco ja Harry pyhittivät ne pelkästään velhosakille. Lopulta he kuitenkin kyllästyivät ja siirsivät pelin pois tieltään.
”Koskakohan ruokakärry tulee?” Malfoy marisi tylsistyneenä.
”En minä tiedä”, Harry vastasi totuudenmukaisesti, mutta katsahti sitten käytävälle. Hän hymyili ja osoitti sinne sormellaan: ”Näköjään nyt.”
Dracokin kohotti katseensa, ja hänen ilmeensä kirkastui. Sitten he nousivat molemmat Harryn kanssa ylös ja astuivat käytävälle ostaakseen herkkuja.
”Kaksi suklaasammakkoa ja yksi pussi Bertie Bottin jokamaunrakeita”, Harry ilmoitti ja maksoi sitten ostoksensa. Sen jälkeen hän palasi paikalleen ja jäi tuijottamaan, mitä Malfoy tilasi. Tämä mietti selvästi pitkään mitä ottaisi. Harry huomasi, että myyjäkin alkoi jo hermostua.

”Mitäpä jos ottaisit yhden kaikkea”, myyjä tuhahti lopulta kyllästyneenä.
”Selvä, yksi kaikkea”, Draco tokaisi myyjälle ja ojensi hänelle tarvittavat rahat. Harry tuijotti Dracoa ihmeissään, muttei sanonut mitään ennen kuin tämä oli ehtinyt takaisin vaunukoppiin.
”Yksi kaikkea?”
”Niin.”
”Taidat olla rikkaasta suvusta?”
”Niinkin voisi sanoa”, Draco totesi virnistäen, ”haluatko jotakin?”

Harry oli juuri ottamassa Dracolta noidankattilan, kun ovi avautui. Harry kohotti automaattisesti katseensa.
”Ron! Liity seuraan”, hän hihkaisi innoissaan. Ron ei tosin näyttänyt yhtään niin iloiselta.
”Malfoy”, Ron tokaisi.
”Weasley, tämäpä mukava yllätys”, Draco vastasi kireästi. Harry oli ymmällään.
”Tekö tunnette toisenne?”
”Tarpeeksi hyvin, että tiedän, että tuon kanssa ei todellakaan pidä kaveerata”, Ron tuhahti, ”tule Harry, meidän vaunukoppiimme mahtuu vielä.”
”Mutta etkö sinä voi tulla tänne meidän kanssa?”

Ron tuijotti Harrya silmät suurina.
”Et – voi – olla – tosissasi.”
”Olen. En ymmärrä, miksi et voi tulla tänne. Täällä on paljon tilaa. Ja karkkia.”
”Minä en istu samassa tilassa Draco Malfoyn kanssa. En, vaikka maksettaisi”, Ron melkein huusi ja paukautti sitten oven kiinni perässään. Harry tuijotti ihmeissään ovelle.
”Weasley ei ymmärrä omaa parastaan. Häntä hyödyttäisi suuresti liikkua minun kanssani, eihän hän muuten tule pärjäämään köyhän ja surkean sukutaustansa takia”,
Draco tokaisi ja jatkoi karkkiensa syömistä.
”Hei, Ron on minun kaverini! Älä puhu hänestä tuohon sävyyn!”
”Ihan miten vain”, Draco tuhahti, ”mene sitten hänen peräänsä, minä pärjään kyllä yksinkin.”

Harry vilkaisi ovelle ja sitten taas Dracoa. Sitten hän huokaisi syvään.
”Antaa olla”, hän tuhahti ja jatkoi itsekin karkkien syömistä. Hän ehtisi jutella Ronin kanssa myöhemminkin.


Koko loppumatkan aikana Ron ei tullut käymään uudestaan. Harry pelkäsi, että hän oli suuttunut todenteolla. Onneksi Dracosta riitti kuitenkin seuraa, eikä Harryn tarvinnut olla yksin. Kuitenkin Harrylle oli suuri helpotus, kun junassa kuulutettiin, että he olivat melkein perillä ja kaikkien tulisi vaihtaa kaavut päälleen. Harry oli vaihtanut sen jo aiemmin, samoin oli tehnyt Draco, joten he käyttivät lopun aikansa tavaroidensa keräilyyn.

Kun juna sitten viimein pysähtyi, Harry ja Draco nousivat samanaikaisesti ylös paikoiltaan.
”No, tämä taitaa olla sitten viimeinen kerta, kun me nähdään tällaisissa merkeissä. Ensi kerralla olemme eri puolilla.”
”Kyllä minusta Luihuiset ja Rohkelikotkin voivat olla kavereita keskenään”, Harry totesi uhmakkaasti.
”Niinkö? Ehkä voisit kysyä ystävältäsi Ronilta, mitä mieltä hän on”, Draco totesi virnistäen ja katosi sitten käytävälle muun ihmisvilinän sekaan.

Harry lähti pian Dracon perään, muttei enää nähnyt häntä missään. Niinpä hän nousi yksinään junasta ihmetellen, mihin hänen kuuluisi mennä. Olisi sittenkin pitänyt mennä Ronin seuraan.

”Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset, tännepäin!” kuului kuitenkin kohta aivan Harryn vierestä. Harry käännähti ympäri ja kohotti katseensa. Sitten hän huudahti peloissaan, mutta katui kuitenkin saman tien tekoaan. Hän tajusi, että hänen vieressään seisova mies – tai ehkä jättiläinen oli parempi sana – olikin koulun riistanvartija. Hän oli kuullut miehestä paljon. Hagrid taisi olla hänen nimensä.
”Mitäs sä siinä konteissa teet? Jonon perälle vaan”, Hagrid totesi Harrylle, mutta ottikin tätä sitten kiinni olalta heti, kun Harry oli kääntynyt lähteäkseen.
”Sä oot Jamesin poika, etkös olekin? Ihan oot näköinen”, Hagrid totesi Harrylle naurahtaen, ”toivottavasti luonne on kuitenkin äiteeltäs.”

Harry oli niin yllättynyt ja samalla vähän peloissaan, ettei hän osannut vastata mitään. Niinpä hän vain nyökkäsi ja odotti sitten, että Hagrid laskisi hänet alas. Kun se viimein tapahtui, hän kipitti nopeasti ensiluokkalaisten jonon perälle. Tästä se sitten alkaisi.

Luku päivitetty 22.7.2013
Kirjoitusvirheet ja tönkköys.

1 kommentti:

  1. Tosi hyvä tarina, mutta en oikein pidä ajatuksesta Harry Draco bff<3

    VastaaPoista